Metsäsodista yhteiseen puurintamaan
Vihreiden kansanedustajat Jenni Pitko ja Satu Hassi näkyvät vaatineen metsälain avaamista. He katsovat, että metsäluonnon taantuva biodiversiteetti ja oletettua suuremmat ravinnepäästöt saadaan kirjaimilla kuntoon. Suureksi riidaksi tämä ei näytä hallituksen sisällä eikä julkisuudessa kohonneen.
Metsäsotia ei muutoinkaan kannata avata uudelleen, vaikka reeraamista riittäisi. Ongelmat ovat ratkaistavan kokoisia mutta metsien mahdollisuudet kestävän ympäristötalouden perustana sitäkin suuremmat. Uskon oikeasti, että juuri tällä hallituksella on mahdollisuus tehdä halutessaan vaalikautta pidemmälle kantavia päätöksiä, myös tässä asiassa.
Näkökulmaeroja on. Ympäristöpolitiikan keksijöinä itseään pitävien vihreiden puheissa korostuu usein luonnon tärkeys omana itsenään, ”an sich” kuten sosiologit sanovat. Keskustalainen vihreys katsoo luonnon ja sen varojen taloudellisen hyödyntämisen olevan osa tehtäväämme Luojan pikku puutarhureina.
Molemmat näkemykset voi yhdistää myös kristinuskon tulkintaan. Ääripäät löytyvät Fransiscus Assisilaisen eläinystävistä ja puritaanien kalvinistien seuraajista.
Molempia yhdistää kuitenkin kestävyyden näkökulma. Vihreäkin saattaa myöntää, että siinä talonpoikaisessa periaatteessa, joka ”jättää talon paremmassa kunnossa, kuin sen sai” on jotakin järkeä. Tuo parempi kunto ei tarkoita pelkästään produktiivista edistysuskoa vaan ensisijaisesti varautumista tulevaisuuteen.
Poliittisen sovittelun tehtävänä on metsän kohdalla yhdistää pulskistunut puuvaranto, aarnimäihiäisen suvunjatko ja purojen reunametsät samaan lauseeseen.
Metsien taloudellisen hyödyntämisen kannalta ei ole yhdentekevää, mihin puu menee. Edes ilmastosta ei tarvitse puhua ymmärtääkseen, että uusiutuvien luonnonvarojen aika on todella alkanut. Uusittavana on kokonainen energiajärjestelmä, mikä johtaa systeemin muutokseen.
Tuon ilmakehässä olevan hiilen kannalta on keskeistä, että korvaamme nopeasti maasta kaivetun energian auringon valoa kiinni ottamalla. Samaan aikaan nappaamme sinne päästämämme hiilen metsiin, puihin ja juuriin. Metsiä ei voi Suomen eikä maailman mittakaavassa ohittaa tässä kysymyksessä, ei millään perusteella.
Hyödyntämisen kannalta puun käytön valinnat kohdistuvat energiaan, puutuotteisiin ja rakentamiseen. Monilta osin ei ole kysymys edes valinnasta, sillä puun kaatamisen jälkeen sen eri osia voidaan käyttää kaikkiin noihin tarkoituksiin.
Tärkeän hiilinielun kasvattaminen edellyttäisi puurakentamisen voimakasta lisäystä energiasyöpön betonin kustannuksella. Itse puunkin kannalta jatkoaika arvostettuna hirsitalona vie voiton kiinalaisen kertakäyttöesineen kartonkisuojasta.
Puurakentaminen ei Suomessa etene ilman kaupunkien ilmatilaa hallitsevia vihreitä. Vähintäänkin tässä vihreiden puolueiden pitäisi yhdistää poliittinen voimansa.
Puurakentamisen tekniikka ja näytöt ovat olemassa, mutta ilman siihen velvoittavaa kasvavien kaupunkien kaavoitusta asia junnaa samalla lähtösuoralla kuin viimeiset 20 vuotta. Pientalot on perinteisesti tehty puusta mutta nyt olisi koulujen, kaupungintalojen ja kokonaisten kaupunginosien vuoro.
Hämeenlinnan kaupunginvaltuutettuna on ollut piinaavan hidasta saada tukea puurakentamisen edistämiselle paikallisesti. Kaupunkipolitiikassa on helppoa luovuttaa kokonainen kortteli tutuille gryndereille laatikkotalojen rakentamiseen. Kaavoitusta katsotaan sitten yleensä asiakkaan mukaan eikä kaupungin, saati ympäristön pidemmän ajan tarpeiden perusteella.
Jos jossakin tarvitaan lainmuutosta, niin tässä on sellainen paikka. Rakentuvan maankäyttö- ja rakennuslain pitäisi jyrkästi edistää kestävän kaupunkirakentamisen kulttuuria. Heitän lakialoitepallon takaisin vihreille, yhteistyön toivossa.