Essee: Mikä meitä yhdistää?

Aleksis Kiven päivänä pohdin suomalaisuutta.

Sitä, millaisena suomalaisuus on meille kirjoissa, lauluissa ja tarinoissa kuvattu. Pienenä ja pippurisena kansana. Sitkeänä, ehkä itsepäisenäkin. Sellaisena, joka osaa kinastella keskenään, mutta joka tosipaikan tullen löytää toisensa rinnalle.

Mietitään vaikka Seitsemää veljestä. Tarinan veljekset ovat kaikkea muuta kuin yksimielinen joukko.

He riitelevät, haastavat toisiaan, pakenevat vastuuta ja tekevät asioista välillä huomattavasti vaikeampia kuin niiden tarvitsisi olla. Mutta silti tarinan ytimessä on lopulta kasvamista, yhteisöön kiinnittymistä ja oman paikan löytämistä.

Ehkä juuri siksi Seitsemän veljestä tuntuu niin suomalaiselta. Me suomalaiset emme tänäkään päivänä ole seitsemän samanmielistä veljestä, eikä meidän tarvitsekaan olla.

Demokratiaan kuuluvat erilaiset näkemykset ja politiikassa pitää voida väitellä arvoista, rahasta, palveluista ja siitä, millaista Suomea haluamme rakentaa.

Mutta viime aikoina olen pohtinut yhä enemmän sitä, mitä tapahtuu, jos erimielisyydet alkavat määrittää meitä enemmän kuin se, mikä meitä yhdistää.

Politiikassa on helppo puhua meistä ja heistä. Kaupunkilaisista ja maaseudun ihmisistä. Nuorista ja vanhoista. Pienituloisista ja hyvätuloisista. Hallituksen kannattajista ja vastustajista. Oikeistosta ja vasemmistosta.

Äänestämme toki vaaleissa oman näkemyksemme ja usein myös oman etumme perusteella. Mutta voiko tätä maata rakentaa vain sen varaan, että jokainen puolustaa omaa etuaan ja toinen ihminen nähdään sen esteenä?

Mielestäni politiikassa pitäisi nyt pohtia, mikä on yhteinen etumme.

Millainen on Suomi, jossa mahdollisimman moni voi kokea olevansa turvassa, tarpeellinen ja osa tätä yhteiskuntaa? Millainen on Suomi, jonka tulevaisuuteen uskallamme yhdessä luottaa?

Opettajana näen tätä samaa päivittäin työssäni. Luokkahuoneeseen mahtuu monta erilaista oppilasta. On erilaisia persoonia, perheitä, kiinnostuksenkohteita ja tapoja ajatella.

Hyvä yhteisö ei kuitenkaan synny siitä, että kaikki ovat samanlaisia. Se syntyy siitä, että jokainen tietää kuuluvansa joukkoon.

Minusta samaa ajatusta tarvitaan enemmän myös politiikkaan. Meidän ei tarvitse ajatella kaikesta samalla tavalla voidaksemme kuulua samaan Suomeen.

Historiassamme on vaikeita hetkiä, jolloin olemme osanneet löytää toisemme. Kun eteemme on tullut suuri uhka, olemme osanneet vetää yhtä köyttä. Me-hengellä on rakennettu itsenäistä Suomea.

Tänään vastassamme ei ole yhtä suurta vihollista, jota vastaan koko kansa voisi asettua rintamaksi. Silti meillä on polttavia haasteita esimerkiksi taloudessa, muuttuvassa väestörakenteessa, ympäristön ja ilmaston kysymyksissä, turvallisuudessa ja ennen kaikkea epävarmuudessa siitä, millaiseksi tulevaisuus muodostuu.

Siksi tarvitsemme nyt erityisesti me-henkeä. Kun edessämme ei ole yhtä yhteistä vihollista, meidän on itse päätettävä, mikä meitä yhdistää.

Ajattelen, että yhdistävä tekijämme on ainakin rakkaus tätä maata kohtaan ja halu pitää siitä huolta. Usko siihen, että Suomea kannattaa rakentaa myös seuraaville sukupolville.

Ajatus siitä, että jokaisella lapsella ja nuorella pitää olla mahdollisuus hyvään elämään riippumatta siitä, missä päin Suomea hän syntyy. Vastuu luonnosta, turvallisuudesta, sivistyksestä ja toisistamme. Ja se voi olla myös sisu. Mutta ehkä suomalaista sisua pitää alkaa katsoa uusin silmin.

Sisu ei ole vain sitä, että pärjää yksin. Sisu on myös sitä, että vaikeina aikoina pidämme yhtä. Että emme luovuta toistemme suhteen. Että jaksamme rakentaa yhteistä tulevaisuutta silloinkin, kun olemme asioista eri mieltä.

Siksi emme voi tyytyä vain toteamaan, että vastakkainasettelu on haitallista. Meidän pitää rakentaa politiikkaa, joka muistuttaa suomalaisia siitä, mikä kaikki meitä yhdistää.

Me-henki ei tarkoita, että vaikeista asioista vaietaan tai että erimielisyydet lakaistaan maton alle. Päinvastoin. Se tarkoittaa sitä, että voimme käydä vaikeitakin keskusteluja ilman, että lakkaamme näkemästä toisiamme suomalaisina, naapureina, työtovereina, ystävinä ja ihmisinä.

Tulevissa eduskuntavaaleissa tarvitsemme politiikkaa, joka yhdistää ihmisiä eikä työnnä heitä kauemmas toisistaan.

Sillä tulevaisuususko ei synny pelkästään siitä, että uskomme tulevaisuuden olevan hyvä. Se syntyy siitä, että uskomme voivamme itse vaikuttaa siihen. Ja kaikkein vahvimmillamme olemme silloin, kun emme yritä rakentaa tulevaisuutta yksin.

Aleksis Kiven päivänä on hyvä muistaa, ettei suomalaisuus ole koskaan ollut samanmielisyyttä. Seitsemän veljestä eivät olleet samaa mieltä eivätkä samanlaisia. Mutta he olivat silti veljeksiä.

Meidänkään ei tarvitse olla kaikesta samaa mieltä voidaksemme rakentaa yhteistä Suomea. Tarvisemamme me-henki ja sisu ei ole samanmielisyyttä, vaan sitä, että pidämme toisemme mukana.

Emme pärjää vain yksin, pärjäämme yhdessä.

Veera Törmikoski on Tampereen kaupunginvaltuutettu, keskustanuorten liittohallituksen jäsen ja eduskuntavaaliehdokas.