Sotahistoria | Viinaa, venkoilua ja 28 pudotettua vihulaista – Greg "Pappy" Boyington oli Tyynenmeren ilmasodan rämäpäisin antisankari

Sotahistoria

Syyskuun 16. päivänä 1943 majuri Gregory ”Pappy” Boyington johti uuden VMF-214-laivueensa ensimmäiseen taistelutehtävään Salomoninsaarilla.

Hätäisesti koottu yksikkö ei ollut vielä saanut yhtään ilmavoittoa. Kun pilvien alta ilmestyi japanilaisia Zero-hävittäjiä, Boyington tajusi unohtaneensa kytkeä koneensa aseet päälle. Ladattuaan ne hän avasi tulen ja ampui Zeron alas. Saman taistelun aikana hän pudotti vielä neljä japanilaiskonetta.

Tästä alkoi ”Mustina lampaina” myöhemmin tunnetun laivueen legenda, josta muodostui yksi toisen maailmansodan ilmasodan värikkäimmistä.

Suurelle yleisölle Boyington tuli tutuksi 1970-luvun suositusta televisiosarjasta Baa Baa Black Sheep (Raikulipojat lennossa), jossa Robert Conrad näytteli röyhkeää, sääntöjä rikkovaa upseeria.

Sarjassa ”Mustat lampaat” esitettiin sotaoikeutta pakoilevina retkuina, juoppoina ja mätämunina, jotka Boyington oli pelastanut vankilatuomioilta kasaamalla heistä tilapäisen taisteluyksikön.

Todellisuus oli hivenen lakonisempi ja huomattavasti ammattimaisempi. Sodan aikainen julkisuuskuva rakensi mielellään tarinaa ”äpäröistä” ja hylkiöistä, mutta todellisuudessa VMF-214 miehet eivät olleet mikään vankilasakki. He olivat tavallisia merijalkaväen lentäjiä, täydennysmiehiä ja kokeneita veteraaneja, joilla ei vain ollut vielä omaa sijoituspaikkaa.

Yhdeksän miehistä oli palvellut aikaisemmin taistelutehtävissä muissa laivueissa, ja joukossa oli lentäjiä, joilla oli enemmän ilmavoittoja kuin heidän päälliköllään. Myöhempi merijalkaväen historiantutkimus onkin todennut, etteivät Boyingtonin lentäjät olleet sotilaskurin ongelmatapauksia.

Alkujaan miehet halusivat nimetä itsensä ylpeästi nimellä Boyington’s Bastards eli ”Boyingtonin äpärät”, mutta nimi todettiin lehdistön kannalta liian rajuksi. Kompromissina syntyi Black Sheep – Mustat lampaat.

Yksi asia lennokkaassa TV-sarjassa oli kuitenkin täysin totta: Pappy Boyington itse oli melkoinen kävelevä katastrofi maankamaralla.

Boyington oli 31-vuotiaana miehiään selvästi vanhempi, minkä vuoksi häntä kutsuttiin aluksi ”Vaariksi” (Gramps). Nimitys muuntui myöhemmin muotoon Pappy.

Boyington oli entinen painija, ilmailuinsinööri ja Boeingin piirtäjä, joka oli ajautunut velkojen, avioliitto-ongelmien, juomisen ja kurinpitovaikeuksien keskelle. Vuonna 1941 hän erosi merijalkaväestä ja liittyi rahapulassaan kiinalaiseen vapaaehtoiseen lentoryhmään, kuuluisuutta saavuttaneisiin Lentäviin tiikereihin (Flying Tigers).

Kiinassa Boyington riitautui legendaarisen kenraali Claire Chennaultin kanssa, joi runsaasti ja joutui toistuvasti vaikeuksiin. Lopulta hän jätti Flying Tigersin ennen sopimuksensa päättymistä ja palasi Yhdysvaltoihin vuonna 1942.

Boyingtonilla oli kuitenkin jotain, mitä monilta muilta merijalkaväen lentäjiltä vielä puuttui: omakohtaista taistelukokemusta japanilaisia vastaan.

Sitkeydellään ja omia mahdollisuuksiaan sinnikkäästi ajaen Boyington pääsi takaisin merijalkaväen palvelukseen. Hän sai pian komennon VMF-214:ään, jonka tehtävänä oli lähteä sotaan Salomoninsaarille.

Voidakseen tehdä sotahistoriaa Mustat lampaat tarvitsivat arvoisensa ratsun. Se löytyi lentokoneesta, jonka Yhdysvaltain laivasto oli ensin katsonut liian hankalaksi lentotukialuskäyttöön. Kone oli Vought F4U-1 Corsair.

Corsair oli suunniteltu valtavan, yli nelimetrisen potkurin ympärille. Jotta jättimäinen potkuri saatiin riittävän korkealle maanpinnasta, koneen siivistä tehtiin alaspäin taivutetut, niin sanotut käänteiset lokinsiivet.

Koneen nokka oli pitkä ja massiivinen, ja kauas taakse sijoitettu ohjaamo vaikeutti näkyvyyttä laskussa. Lisäksi Corsairilla oli alkuvaiheessa ongelmia hitaan lähestymisen aikaisen sakkauksen ja pomppivien laskujen kanssa.

Laivasto lykkäsi koneen lentotukialuskäyttöä lykättiin, ja merijalkaväki sai ensimmäiset Corsairinsa maalta operoivien laivueiden käyttöön. Ongelmat korjattiin vähitellen, ja myöhemmin Corsairista tuli myös menestyksekäs tukialushävittäjä.

Corsair oli ensimmäinen amerikkalainen hävittäjä, joka rikkoi 400 mailin eli noin 644 kilometrin tuntinopeuden rajan. Raskas kone oli panssaroitu ja varustettu kuudella .50-kaliiperisella konekiväärillä.

Koneen yli 2 000 hevosvoiman moottori mahdollisti taktiikan, jonka Boyington oli oppinut taistellessaan japanilaisia vastaan.

Zeroa vastaan ei kannattanut jäädä pitkäksi aikaa kaartotaisteluun. Corsairilla pyrittiin säilyttämään nopeus, hyökättiin suuresta nopeudesta ja korkeudesta, ammuttiin lyhyt sarja ja käytettiin moottoritehoa irtautumiseen.

Corsairin ilmanottoaukot synnyttivät kovassa vauhdissa ja syöksyissä korkean viheltävän äänen. Konetyyppi tunnettiin myöhemmin laajalti nimellä ”Whistling Death” eli Viheltävä kuolema. Nimityksen tarkasta japanilaisesta alkuperästä on kuitenkin myöhemmin esitetty epäilyksiä.

Mustat lampaat toimivat etulinjan tukikohdilta, joilta ne lensivät iskuja ja saattotehtäviä japanilaisten hallitsemille alueille.

Kun japanilaiset haastoivat Boyingtonia radiossa nimeltä saapumaan Bougainvilleen, hän vastasi kehottamalla Zeron lentäjiä nousemaan taivaalle, jotta heidät voitaisiin ampua alas.

Ryhmä teki jopa vedon baseball-joukkueen kanssa. Vuoden 1943 World Seriesiin osallistunut St. Louis Cardinals lähetti Mustille lampaille 20 baseball-lippalakkia, kun laivue lupasi ampua alas yhden japanilaiskoneen jokaista lakkia kohti. Kun lakit saapuivat, Black Sheep oli jo ylittänyt lupauksensa moninkertaisesti.

Vain 84 päivän aikana VMF-214 ilmoitti ampuneensa alas tai vaurioittaneensa yhteensä 203 viholliskonetta. Laivueen lentäjistä yhdeksän ylsi ässiksi eli vähintään viiden ilmavoiton lentäjiksi.

Vuoden 1943 lopussa Boyington oli noussut Yhdysvaltain juhlituimmaksi sotasankariksi. Joulukuun 27. päivään mennessä hänen tilillään oli 25 ilmavoittoa, vain yksi vähemmän kuin ensimmäisen maailmansodan ässän Eddie Rickenbackerin amerikkalainen ennätys.

Lehdistö seurasi Boyingtonin jokaista liikettä, mikä ärsytti häntä suunnattomasti.

”En ole täällä tekemässä uutisia. Olen täällä sotimassa”, hän murahti toimittajille.

Tammikuun 3. päivänä 1944 Boyington johti 48 amerikkalaiskoneen muodostelmaa Rabauliin. Ilmassa heitä vastassa oli huomattavasti suurempi joukko japanilaisia hävittäjiä.

Boyington ampui taistelussa alas 26. japanilaiskoneensa ja saavutti näin Rickenbackerin ennätyksen. Taistelun jatkuessa hän joutui keskelle rajua ilmataistelua. Myöhemmin hänen tililleen laskettiin vielä kaksi japanilaiskonetta.

Matalalla roikkunut pilvikerros ja kymmenet ympärillä pyörivät viholliskoneet tekivät tilanteesta kaoottisen. Boyingtonin Corsair vaurioitui ja syttyi tuleen. Hän joutui hyppäämään laskuvarjolla mereen koneen ollessa vain noin sadan jalan eli 30 metrin korkeudella.

Kotimaassa Boyington julistettiin kadonneeksi ja hänen oletettiin kuolleeksi. Presidentti Franklin D. Roosevelt myönsi hänelle maaliskuussa 1944 Yhdysvaltain korkeimman sotilasansiomerkin, vaikka sotasankari oli edelleen kateissa.

Boyington ei ollut kuollut. Japanilainen sukellusvene poimi hänet merestä, ja seuraavat 20 kuukautta hän vietti japanilaisten sotavankina muun muassa Ofunan ja Omorin leireillä.

Vankeudessa häntä pahoinpideltiin, pidettiin nälässä ja kuulusteltiin. Hänen vankeudestaan ei ilmoitettu asianmukaisesti liittoutuneiden viranomaisille. Boyington menetti painostaan noin 27 kiloa, mutta säilytti synkän huumorintajunsa ja selvisi hengissä.

Boyington totesi myöhemmin kuivasti, että pitkä aika japanilaisten vankileirillä teki hyvää hänen terveydelleen, koska se pakotti hänet raittiuteen.

Kun Japani antautui elokuussa 1945, liittoutuneiden joukot löysivät leiriltä miehen, jonka koko maailma oli uskonut kuolleen puolitoista vuotta aikaisemmin.

Boyington vapautettiin Omorin leiriltä 29. elokuuta. Kun hän palasi Yhdysvaltoihin, San Franciscon St. Francis -hotellissa järjestettiin hänen kunniakseen juhlat, joista Life-lehti julkaisi näyttävän kuvasarjan. Kuvasarja on tiettävästi ensimmäinen Life-lehden julkaisu, jossa näkyi ihmisiä juomassa alkoholia.

Lokakuun 5. päivänä 1945 presidentti Harry S. Truman luovutti Boyingtonille Medal of Honorin henkilökohtaisesti Valkoisessa talossa. Mies, jonka piti olla kuollut, oli nyt maan korkeimman sotilasansiomerkin elävä vastaanottaja.

Sodan jälkeen Boyingtonin elämä jatkui lähes yhtä värikkäänä ja epätasaisena kuin ennenkin. Hän ehti olla naimisissa neljä kertaa, työskenteli muun muassa painituomarina ja julkaisi vuonna 1958 muistelmansa Baa Baa, Black Sheep, josta tuli menestyskirja.

Kun 1970-luvun suosittu televisiosarja ilmestyi, monet Mustien lampaiden veteraanit raivostuivat sarjan antamasta kuvasta, jossa lentäjät lähinnä juopottelivat ja tappelivat kaiken sen ajan, joka lentämiseltä jäi.

Boyington itse toimi sarjan konsulttina ja esiintyi siinä jopa pienessä kenraalin roolissa. Hän vastasi entisten alaistensa kritiikkiin lakonisella tyylillään. Sarja oli hänen mukaansa pelkkää viihdettä ja ”Hollywoodin pötyä”.

Televisiosarja sai kuitenkin aikaan jotakin, mitä yksikään virallinen historiankirjoitus ei olisi pystynyt tekemään. Se teki Pappy Boyingtonista ja Mustista lampaista maailmanlaajuisesti tunnetun sodan legendan.

Gregory ”Pappy” Boyington kuoli keuhkosyöpään 75-vuotiaana 11. tammikuuta 1988. Hänet haudattiin täysin sotilaallisin kunnianosoituksin Arlingtonin kansalliselle hautausmaalle, aivan nyrkkeilylegenda Joe Louisin hautapaikan viereen.

Haudan äärellä hänen vanha ystävänsä Fred Losch katsoi vieressä olevaa hautakiveä ja totesi lakonisesti: ”Vanhan Pappyn ei tarvitse mennä kauas löytääkseen kunnon tappelun”.