Harva tajusi Hitlerin olympialaisissa, mitä pinnan alla kyti
Mitä ihmiset oikein ajattelivat? Se kysymys piinaa mieltä, kun katselee nykysilmin kuvia Berliinin olympiakisoista loppukesältä 1936.
Propaganda oli kerrassaan räikeää. Hakaristiliput liehuivat. Avajaisissa kymmenettuhannet ihmiset kohottivat kätensä natsitervehdykseen, kun valtakunnankansleri Adolf Hitler asteli stadionille.
Meteli oli korviahuumaava, kun yleisö hurrasi johtajalleen.
Eivätkö ihmiset nähneet sen kaiken lävitse?
Kysymys on kuitenkin helppo esittää 90 vuotta myöhemmin, kun tiedämme, mihin kaikkeen kamaluuteen Hitlerin politiikka johti.
Elokuussa 1936 sen enempää saksalaiset kuin muutkaan eivät tienneet vielä mitään kolmen vuoden päästä koittavasta maailmansodasta, miljoonista kuolleista, juutalaisten kansanmurhasta ja luhistuvasta Berliinistä.
Berliinille oli myönnetty olympiakisat vuonna 1931, noin puolitoista vuotta ennen Hitlerin valtaannousua.
Samassa yhteydessä Saksa sai järjestettäväkseen myös vuoden 1936 talviolympialaiset. Ne pidettiin Garmisch-Partenkirchenissa.
Olympialaisten isäntänä Berliinin oli pitänyt toimia jo vuonna 1916, mutta tuolloin kisat peruuntuivat ensimmäisen maailmansodan vuoksi.
Ja nyt Saksalle, ensimmäisen maailmansodan häviäjälle, haluttiin antaa mahdollisuus palata kansainväliseen yhteisöön.
Vuonna 1933 valtaan noussut Hitler ei olympialaisista aluksi perustanut. Hän näki ne vain juutalaisena hömpötyksenä.
Propagandaministeri Joseph Goebbels ymmärsi kuitenkin viiden renkaan kisojen valtavan mainosarvon. Hän sai Hitlerin pään kääntymään.
Ja juuri propagandasta Berliinin olympialaiset muistetaan. Natsihallinto halusi ottaa kisoista kaiken irti.
Ulkomaisille vierailijoille, urheilijoille ja toimittajille haluttiin luoda kuva rauhanomaisesta, edistyksellisestä modernista ja sivistyneestä valtiosta.
”Juutalaisilta kielletty” -kyltit poistettiin katukuvasta ja kauppojen ikkunoista. Kadut koristeltiin olympialipuin. Tunnelmasta haluttiin rento ja välitön, iloinen.
Se mielikuva monille myös kisoista jäi. Maailma ei suoraan nähnyt, mitä pinnan alla kyti.
Vaikka toki propaganda myös iski silmille. Kadut olivat täynnä hakaristilippuja. Hitlerin suuruutta korostettiin kaikkialla minne hän vain ilmestyi.
Saksalainen dokumentaristi Leni Riefenstahl ohjasi kuuluisan ja selkeän propagandistisen dokumenttielokuvan Olympia.
Saksalaisen kulttuurin ja arjalaisuuden ylivertaisuutta korostettiin voimakkaasti. Saksalaisuuden yhteyttä antiikin ihanteisiin paisuteltiin aina monumentaalista arkkitehtuuria ja täydellisiä ihmiskehoja ihannoivia patsaita myöten.
Sen myötä olympiakisoihin jäi myös monia perinteitä, kuten olympiatulen sytyttäminen Kreikassa ja tulen kuljettaminen soihtuviestinä olympiakaupunkiin.
Berliinin kisat olivat siihenastisista olympialaisista kaikkien aikojen suurimmat.
Urhelijoita oli vajaa neljätuhatta 49 maasta. Suomi lähetti kisoihin 108 urheilijaa.
Kisoista tuli isäntämaan näytös myös mitalitaulukossa. Saksa oli menestynein 33 kultamitalillaan, 26 hopeallaan ja 30 pronssillaan.
Mitalistien joukossa oli myös Saksan ainoa juutalaisurheilija Helene Mayer. Hän voitti florettimiekkailussa hopeaa.
Mayer oli hyväksytty osaksi Saksan joukkuetta, koska natsihallinto halusi välttää muiden maiden kisaboikotit ottamalla edes yhden juutalaisen osaksi joukkuettaan. Sama temppu oli nähty jo talvella Garmisch-Partenkirchenissa, kun jääkiekkoilija Rudi Ball haalittiin Saksan riveihin.
Muita juutalaisurheilijoita isäntämaan joukkueeseen ei Berliinissä kuitenkaan hyväksytty. Mayer sai riittää.
Suurta hämmästelyä on herättänyt se, että Mayer kohotti palkintojenjaossa kätensä natsitervehdykseen.
Historian lehdille Berliinin kisoista on jäänyt myös yhdysvaltalainen pikajuoksija Jesse Owens.
Hän kahmi kisoista kaikkiaan neljä kultaa: 100 metriltä, 200 metriltä, pituushypystä ja 4×100 metrin viestistä.
Tummaihoinen Owens oli harkinnut Berliinin kisojen boikotointia natsi-Saksan sortotoimien vuoksi. Lopulta hän kuitenkin lähti mittelöihin mukaan.
Kerrotaan, että Owensin menestys sai Hitlerin kihisemään kiukusta, sillä natsipropaganda korosti arjalaisen rodun ylivertaisuutta ja muiden rotujen heikkoutta.
Tarinan mukaan Hitler olisi kieltäytynyt kättelemästä sadan metrin mitalikolmikkoa siksi, ettei hän halunnut kätellä mustaihoista Owensia. Täyttä varmuutta Hitlerin motiiveista ei kuitenkaan ole.
Rotusorron aika näkyi myös Owensin kotimaassa. Presidentti Franklin D. Roosevelt ei kutsunut Owensia koskaan Valkoiseen taloon, vaikka niin tyypillisesti olympiavoittajien kohdalla tehtiin.
Suomelle Berliinin olympialaiset olivat menestys. Mitalitaulukossa sinivalkoinen joukkue ylsi sijalle viisi seitsemällä kullallaan, kuudella hopeallaan ja kuudella pronssillaan.
Yksi ikimuistoisimpia hetkiä oli kolmoisvoitto miesten 10 000 metrin juoksussa, kun Ilmari Salminen toi Suomelle kultaa, Arvo Askola hopeaa ja Volmari Iso-Hollo pronssia.
Muut Suomen kultamitalistit olivat Gunnar Höckert 5 000 metrillä, Volmari Iso-Hollo 3 000 metrin esteissä, Kustaa Pihlajamäki vapaapainin 61 kiloisten sarjassa, Lauri Koskela kreikkalais-roomalaisen painin 66 kiloisten sarjassa, Sten Suvio nyrkkeilun 66,6 kiloisten sarjassa ja Ale Saarvala voimistelussa.
Berliinissä jaettiin mitaleja myös taidelajeissa. Urho Karhumäki toi Suomelle kultaa epiikkakirjallisuudessa.
Hopeamitalit Suomeen toivat Arvo Askolan lisäksi Lauri Lehtinen 5 000 metriltä, Kaarlo Tuominen 3 000 metrin esteistä, Sulo Bärlund kuulantyönnöstä, Yrjö Nikkanen keihäänheitosta ja Aarne Reini kreikkalais-roomalaisen painin 61 kiloisten sarjasta.
Pronssia saavuttivat Volmari Iso-Hollon lisäksi puolestaan Kalervo Toivonen keihäänheitossa, Hermanni Pihlajamäki vapaapainin 66 kiloisten sarjassa, Hjalmar Nyström vapaapainin yli 87 kiloisten sarjassa ja Eino Virtanen kreikkalais-roomalaisen painin 72 kiloisten sarjassa.
Pronssia saavutti myös Suomen joukkue voimistelun joukkuekilpailussa. Joukkueessa olivat mukana Martti Uosikkinen, Heikki Savolainen, Mauri Noroma, Ale Saarvala, Esa Seeste, Ilmari Pakarinen, Einari Teräsvirta ja Eino Tukiainen.
Berliinin olympialaiset jäivät viimeisimmiksi olympiakisoiksi pitkäksi aikaa, sillä vuonna 1939 syttynyt toinen maailmansota peruutti vuoden 1940 Helsingin ja vuoden 1944 Lontoon kisat.
Väliin jäivät niin ikään vuoden 1940 Sapporon ja vuoden 1944 Cortina d’Ampezzon talviolympialaiset.
Seuraavan kerran olympiamitaleista kisattiin vuonna 1948 St. Moritzissa (talviolympialaiset) ja Lontoossa (kesäolympialaiset).