Toimittajalta | Pasilan kuplasta ei näe enää edes kehätien yli – TV2:n sokaisu oli suomalaisen mediamaailman typerin virhe
Poliittisista syistä surkastetun Ylen kanssa on eletty nyt jonkin aikaa, laskentatavasta riippuen ainakin noin vuoden verran.
Persupopulismilla silatut leikkaukset ovat näkyneet niin kuin osattiin odottaakin. Maakuntien ääni on vaimentunut säästöjen myötä, mikä alleviivaa Ylen aiempia strategisia virheitä. Kakkoskanavan kuohitseminen kostautuu nyt entistä karummin.
Varttuneempi väki muistaa vielä Ylen sisäisen kilpailun kulta-ajan, jolloin Pasilan TV1 ja Tohlopin TV2 kilpailivat itsenäisinä leireinä katsojista. Tohlopilla oli omat budjetit, pomot ja vahva identiteetti ja ammattiylpeys.
TV2:n murentuminen alkoi jo vuoden 2003 genreuudistuksesta, joka keskitti päätösvallan Pasilaan ja muutti Tohlopin pelkäksi alisteiseksi tuotantolaitokseksi.
Seuraava isku oli Mikael Jungnerin toimitusjohtajakausi. Vaikka Areenasta tuli menestys, digiloikan varjossa purettiin vaivihkaa sitä kansallista olohuonetta, jossa muu Suomi tunsi olevansa kotonaan.
Lopullinen niitti tuli Lauri Kivisen kaudella: Yle myi Tohlopin kiinteistöt vuonna 2014 ja upotti kanavan journalistisen lippulaivan, Ajankohtaisen Kakkosen, vuotta myöhemmin. 1970-luvun aluepoliittinen ylpeys oli enää muisto: Yle jäi entisiin tiloihinsa torppariksi, ja suuret tuotannot valuivat Helsinkiin.
Ajankohtaisen Kakkosen lakkauttaminen oli symbolinen kuolinisku journalismille, joka uskalsi katsoa maata muualtakin kuin Helsingin hallintopalatseista käsin. Sitä, jossa toimittajat jalkautuivat maakuntiin, tehtaisiin ja keittiönpöytien ääreen jututtamaan ihmisiä, jotka elivät päätösten keskellä – pienyrittäjiä, hoitajia ja maanviljelijöitä.
Nyt tilalla ovat lobbarit ja asiantuntijat, jotka puhuvat tärkätyissä paidoissaan konsulenttien ja dosenttien kieltä. Kun ennen näytettiin, miten säännökset vaikuttavat tavallisen ihmisen elämään kentällä, nyt studion kirkkaissa valoissa pyöritellään poliittisia strategioita.
Monta kertaa viikossa lähetettävä A-studio on sinänsä tärkeä ammattitaidolla tehty ohjelma, joka ei kuitenkaan korvaa Ajankohtaista Kakkosta. Tohlopin toppatakit veivät kameran sinne, missä asiat tapahtuivat, kun nykyinen malli perustuu studiokonfrontaatioon.
Tuloksena on yleensä väsyttävää huutamista, jossa tärkeintä on saada oma viesti läpi ja somessa hyödynnettävään muotoon. Malliesimerkki saatiin menneellä viikolla, kun ministeri Wille Rydman (ps.) ja vihreiden puheenjohtaja Sofia Virta oli soitettu studioon repimään toisensa lähes hengiltä.
Kun toimittaja ja vieraat asuvat ja työskentelevät samalla postinumeroalueella Helsingissä, syntyy helposti konsensus siitä, mitkä asiat ovat tärkeitä.
Jos jokin asia ei näy kehätien sisällä, ei se yleensä päädy studioonkaan. Tohlopin journalismi taas pakotti helsinkiläiset päättäjätkin katsomaan ruudusta nortinkärtyistä todellisuutta suoraan Kainuun metsistä tai Satakunnan tehtailta.
Nykymalli johtaa myös ammattiväittelijöiden ylikulutukseen. Koska kunnon talk-show vaatii rähinää ja vastakkainasettelua, ruutuun kutsutaan kerta toisensa jälkeen samat ministerit, puoluepomot tai etujärjestöjen lobbarit, jotka osaavat homman.
Se on ehkä turvallista ja halpaa tuotannolle, mutta eivät A-studion puuteroidut asiantuntijat kansan pulssille pääse.
Yleisradion yksi tärkeimmistä tehtävistä olisi pitää Suomi kartalla itselleen, mutta TV2:n ajankohtaistoimituksen alasajo jätti valtavan tyhjiön.
Nykyinen alueuutiskavalkadi maistuu pakon edessä tehdyltä kiintiöjournalismilta. Joku on nähnyt harvinaisen linnun tai jossain avataan uusi leikkipuisto. Isot rakenteelliset kysymykset metsätaloudesta sote-palveluiden katoamiseen jäävät käsittelemättä.
Tohlopin ammattitaito perustui siihen, että heillä oli aikaa ja resursseja syventyä. Reportaasit eivät olleet mitään minuutin sutaisuja, vaan tarinoita, jossa oli alku, loppu ja selkeä näkökulma.
Nykyjournalismissa on vallalla ajatus, että ihmisiä kiinnostaa vain kourallinen asioita, kuten asuminen Helsingissä tai bensan hinta. Tohlopin toimittajat taas ymmärsivät, että esimerkiksi turvealan murros tai paikallisen sairaalan lakkautus on valtakunnallisesti merkittävä asia, vaikka se tapahtuisi kaukana kehäteistä.
Kun Yle on perustellut reformejaan säästöillä tai nuorten tavoittamisella, samalla on hukattu sisältö, joka teki Ylestä tarpeellisen koko maalle.
Ylessä kai ajateltiin, että nuoret ryntäävät kanavalle, kun mummojen ja vaarien Tohloppi sotketaan suohon ja lisätään lifestyle-höttöä. Eivät he sinne tietenkään enää tulleet, koska olivat jo YouTubessa, TikTokissa tai ties missä.
Nykyinen TV2 on varjo entisestään, lineaarisen television hautausmaa, jonne heitetään kaikki se, mikä ei mahdu tai kelpaa ykköselle. Tarjonta on kuin pelkkää lisuketta ilman pääruokaa, kun kova ja kiinnostava yhteiskunnallinen analyysi puuttuu.
Talvisin kakkonen on kanava, jolta seurataan kuinka ampumahiihtäjät kiertävät rinkiä. Katsojia saa niinkin, mutta jos et ole kiinnostunut suksien voitelusta, kanavalla ei ole sinulle talvella mitään asiaa.
Muulloin kanava elää Tohlopin vanhojen hittien varassa. On irvokasta, että kanava ratsastaa Reinikaisella ja Kummeli-sketseillä vielä 30-40 vuotta myöhemmin, vaikka Yle tuhosi juuri ne osastot, jotka nämä ilmiöt loivat. Uutta Kummeliakaan ei synny, jos ei ole enää paikkaa, missä kokeilla, hioa ja jopa epäonnistua.
Eiväthän TV2:n maalaisdraamat aina niin kaksisia olleet, myönnettäköön se. Niissä puhuttiin kuitenkin reilusti murretta, ja hahmoilla oli kädet mullassa tai rasvassa. Oli työttömyyttä, pientilan huolia ja aitoa, hidasta arkea.
Nykyiset kotimaiset eturivin tuotannot ovat ankeita Nordic noir -tekeleitä, joissa toisilleen tiuskivat uraihmiset puhuvat sekaisin suomea ja rallienglantia.
Niin sanotusti paskantärkeää dialogia riittää ja Helsingin kattojen yltä näytetään hienoa droonikuvaa, mutta sisältä hönkii tyhjyys. Harva pystyy samaistumaan yksiulotteisiin hahmoihin, jotka potevat eksistentiaalista kriisiä design-asunnoissaan.
Tohlopin studioiden vaientaminen oli tietoinen selän kääntäminen kehäteiden ulkopuoliselle elämälle, strateginen niin sanottu tuhannen viillon kuolema, joka verhottiin modernisaation kaapuun. Rahat, seinät ja tärkeimmät ohjelmat vietiin ja päälle todettiin, että hiljaista on, mitäpä tänne enää investoimaan.
Näin keskittäminen toimii, ja sitä tapahtuu parasta aikaakin siellä, missä talouspäätöksiä tehdään Excel-taulukoiden äärellä. Ja näin tehdään vastakin: mitä heikommin maakuntien ääni pääkaupungin hallintokortteleissa kuuluu, sitä helpommaksi homma käy.
TV2:n tuhoaminen oli suomalaisen mediahistorian typerin journalistinen ja viestintäpoliittinen itsemurha. Jäljelle jäi kapea kaistale Helsinkiä, joka yrittää epätoivoisesti teeskennellä tietävänsä, mitä muulle maalle kuuluu. Budjettileikkausten jäljiltä se onnistuu nyt entistäkin huonommin.
Tässäkään tapauksessa keisarilla ei ole vaatteita. Kaapista löytyy vain vanha konstaapeli Reinikaisen virka-asu, jota kierrätetään ruudussa muistuttamassa ajasta, jolloin uskallettiin vielä tehdä asioita ihmiskeskeisesti ja kunnolla.