Kirjat | "Ei ainakaan sinne" – pikkukylästä koulutuksen perässä lähteneet tytöt kertovat, mikseivät aio koskaan palata
Käpykylä on pieni teollisuuspaikkakunta itäisessä Suomessa. Sen taajamaa hallitsee suuri tuotantolaitos, ja keskustan muodostavat K- ja S-marketit, lounaskahvila, peruskoulu, kioski sekä apteekki.
Monet palvelut ovat viime vuosikymmenten aikana kaikonneet, joten kylänraittia rumentavat tyhjät ja ränsistymään päässeet liikehuoneistot.
Käpykylä on kaukana kaikesta. Esimerkiksi lähimpään lukioon ja ammattikouluun on matkaa kymmeniä kilometrejä. Julkista liikennettä ei juuri ole.
Sanomattakin on selvää, että kylä kärsii muuttotappiosta. Monet nuoret miehet jäävät, mutta suurin osa nuorista naisista lähtee eikä koskaan palaa.
Miksi?
Yhteiskuntatieteiden tohtorit Mari Käyhkö ja Päivi Armila selvittävät poismuuttamisen syitä artikkelissaan Syrjäinen kotiseutu sieltä lähteneiden nuorten naisten elämänvalintojen peilinä.
Käyhkön ja Armilan artikkelissa omaa lähtemistään taustoittaa seitsemän Käpykylässä kasvanutta nuorta naista. Naiset ovat mukana Nuoret ajassa -tutkimushankkeessa, jossa seurataan vuonna 2000 syntyneitä nuoria viidellä erityyppisellä paikkakunnalla.
Tutkimushanke alkoi, kun nuoret olivat 15–16-vuotiaita, ja heitä seurataan vuoteen 2025 asti. Käpykylästä tutkimuksessa on pysynyt mukana neljätoista nuorta, joista seitsemän – kaikki tytöt – ilmoittivat jo ensimmäisessä haastattelussa, että aikovat muuttaa kylästä heti kun se on mahdollista.

Käpykylä ei ole tyttöjen kotikylän oikea nimi. Se on peitenimi, jota tytöt kylälle ehdottivat ja jota myös tutkijat alkoivat käyttää.
Tuntomerkkeihin sopivia paikkakuntia on suomalaisella maaseudulla lukemattomia: syrjäisiä taajamia, joista palvelut lakkautetaan ja asukkaat, erityisesti nuoret naiset, vähenevät.
Haastatelluille tytöille Käpykylä oli ollut turvallinen lapsuuden kasvuympäristö, mutta teini-iässä he alkoivat määritellä sitä yhä enemmän puuttumisen kautta.
Ja puutteita oli paljon: koulutusmahdollisuudet, sopivat työpaikat, ohjatut harrastukset, potentiaaliset seurustelukumppanit.
Osa tytöistä muutti paikkakunnalta jo yläkoulun jälkeen, osa kävi vielä lukion kotoa käsin. Tätä nykyä kaikki ovat muuttaneet pois ja joko opiskelevat korkeakouluissa tai käyvät töissä. Kukaan heistä ei aio palata.
Tutkijoiden mukaan tyttöjen lähtöhaluihin vaikuttivat sekä yksilölliset, rakenteelliset että yhteisölliset tekijät. Kaikilla heistä oli yläkoulun jälkeen kunnianhimoiset kouluttautumissuunnitelmat, joiden toteuttaminen ei ollut mahdollista kotipaikkakunnalla.
Siellä on myös vähän työpaikkoja korkeakoulutetuille, sillä työmarkkinat ovat keskittyneet tehdas- ja konepajatoimintaan.
Tutkijoiden mukaan tyttöjen haastatteluissa toistui mielikuva kotipaikkakunnan näköalattomuudesta. Heille lähteminen oli elämässä eteenpäin menoa ja Käpykylään palaaminen suorastaan kauhukuva, pahin mahdollinen epäonnistuminen.
– Se on jotenki niin pysähtynyttä ja aina niin samanlaista se elämä, että miten joku voi olla silleen jämähtäny siihen, yksi tytöistä perusteli.
– Et miten se voi riittää jolleki se semmonen, että elämässä ei oo mitään muuta sisältöö, ku käyä [paikallisessa baarissa] ryyppäämässä. Ja tehtaalla töissä. Nii, tehtaalla töissä ja ajaa kännissä siellä kylillä.

Käpykylän tyttöjä harmitti paikkakunnan pienuus ja etäisyys keskuksista. Erityisen kyllästyneitä he kuitenkin olivat kylän sosiaaliseen ilmapiiriin.
Se, että kylässä kaikki tunsivat kaikki, ei tuonut tytöille turvaa eikä myönteistä yhteisöllisyyttä, vaan pikemmin ahdisti. Juoruilukulttuuri kukoisti ja kohdistui erityisesti nuoriin naisiin.
– Se kokemus mikä jäi mulla Käpykylästä, [että] siellä ollaan tosi katkeria ja kaikkien asiat pitää tietää ja ei semmoista hyvää haluta toisille. Mulle on jääny sellainen kuva täysin, yksi haastatelluista sanoi.
– Pikkukylien kyräily ja vihanpito ei häviä mihinkään. Ulospäin näytellään, että on niin ihana ja lämminhenkinen yhteisö, kun kaikki tuntee toisensa.
Tutkijoiden mukaan haastatellut tytöt tunsivat itsensä monella tavoin erilaisiksi eivätkä halunneet samastua kotikylässä vallitsevaan mielenmaisemaan.
Haastatteluissa esiin nousivat muun muassa paikkakunnan miehinen ”äijäkulttuuri” ja sille ominainen konservatiivinen poliittinen vakaumus.
Kotikylän kokemusten perusteella tytöt olivat määritelleet miestyypin, jota he karttoivat myös paikkakunnalta muutettuaan. Sitä luonnehtivat muun muassa konservatiivisuus, rasistinen ihmiskuva, käytöstapojen puute ja näkemys naisen paikasta miehen ”emäntänä”.
Jotkut olivat kokeneet arvojen ristiriitaa myös omien perheenjäsentensä kanssa.
– Isänihän on kova persumies. Mutta ku tietää jo valmiiks, että sen puolueen mukana tulee semmoset arvot, mitkä ei todellakaan vastaa omia. Jos joku sanoo, että on persu tai kannattaa persuja, se on mulle ehdoton ei, eräs haastatelluista kertoi.

Käpykylästä lähteneet tytöt kuvasivat kaupunkiin muuttoa konkreettisesti uutena alkuna ja puhtaalta pöydältä aloittamisena.
Kaupunkiympäristössä vieraiden ihmisten joukossa he kokivat, että heidän oli mahdollista vapautua itseen, omaan perheeseen tai sukuun kotiseudulla lyödyistä leimoista.
– Ei tarvi miettii, että mitäköhän tuoki on kuullu tai kenen kaveri on (…) kuullu mitään kenestäkää.
Tutkijoiden mukaan tytöt puhuivat kotikylästään yleisesti ottaen varsin tylyyn sävyyn. Siitä kerrotut hyvät muistot liittyivät useammin luontoon kuin ihmisiin tai perinteisiin.
Myönteisiä mainintoja saivat muun muassa paikkakunnan rauha, hiljaisuus ja ihmisten vähyys.
Lisäksi tytöt kokivat oppineensa maaseudulla tietynlaisen realistisen elämänasenteen ja toimeliaisuuden.
– Oon kiitolline, että en oo ihan niin pinnallinen ihminen, ku mitä kaupungissa kasvaa.
Mari Käyhkön ja Päivi Armilan artikkeli Käpykylän tytöistä ilmestyi keväällä osana Monikerroksinen maaseutu -kirjaa.
Yhdestätoista artikkelista koostuva kirja kaivautuu perinteisen maaseutukuvaston taakse ihmisten arkeen ja kokemuksiin ja tarkastelee, millaisena maaseutu näyttäytyy sekä jokapäiväisenä elinympäristönä että mielenmaisemana.
Monipuolisessa tietokirjassa käydään läpi esimerkiksi maitomainontaa, etämetsänomistajan suhdetta metsään ja maaseutua suomalaisessa populaarimusiikissa.
Maaseudulla asumista käsitellään useassa artikkelissa. Suuret ikäluokat muistelevat työntäyteistä maalaislapsuuttaan ja seksuaalivähemmistöön kuuluva tutkija pohtii arkeaan pienellä itäsuomalaisella paikkakunnalla.

Emeritaprofessori Helena Ruotsalan artikkelissa Paluu Kittilään paluumuuttajat kertovat muuttopäätöstensä taustoista.
Ruotsala toteaa, että suhde kotiseutuun on erilainen eri aikoina ja eri-ikäisenä. Monille hänen haastattelemilleen paluumuuttajille oli ollut itsestään selvää, että Kittilästä oli työn tai opiskelujen vuoksi pakko lähteä.
Osa oli palannut eläkeläisenä ja osa jo aiemmin, kun Kittilästä oli löytynyt sopiva työ, koti tai puoliso.
Paluumuuton vetovoimatekijöitä olivat olleet myös luonto ja sosiaaliset seikat, kuten sama puheenparsi, sukulaiset, yhteisöllisyys sekä paikkakunnalle jääneet tärkeät ihmiset.
– Nuorena ajattelin, että muutan kyllä muualle (…) ja muutin opiskelun ja työn perässä. Sitten kumminkin melkein kaikki vapaat oli tänne päästävä, eräs paluumuuttajista kertoi.
– Sitten lopullisen niitin muutolle teki se miehen löytyminen. (…) Tänne muutin ja en varmaan pois enää muuta. Ei mulla henki kule kunnolla muualla.
Monikerroksinen maaseutu. Arki, muistot ja mielikuvat. Toimittaneet Ville Pöysä, Helena Ristaniemi, Lauri Julkunen ja Kaisa Vehkalahti. Gaudeamus, 333 s.