Julkisen Sanan Neuvoston uskottavuus on vaarassa – ja hyvä olisi keskustella samalla muutoinkin JSN:n olemuksesta
Julkisen sanan neuvostoa (JSN) piinaa omatekoinen kriisi.
Suomen Kuvalehden ja JSN:n puheenjohtajan Elina Grundströmin välillä on kiista, joka uhkaa neuvoston uskottavuutta.
Kyse on SK:n jutusta, joka käsitteli mm. Grundströmin esimies- ja johtamistaitoja. Grundström lähetti lehdelle oman näkemyksensä, mutta SK ei julkaissut sitä.
Siinä oli Kuvalehden päätoimittajan Ville Pernaan mukaan niin paljon paikkaansa pitämättömiä väitteitä.
Tilanne on erikoinen. Jos JSN:n päätoiminen puheenjohtaja ei itse hallitse tärkeän vastineoikeuden sääntöjä, on vaikea ymmärtää, miten hän voi olla ratkaisemassa muiden kanteluita.
Toki Pernaan tulkinta voi olla väärä. Jotta saataisiin selvyys, olisi Grundströmin tehtävä kantelu JSN:lle. Mutta jos neuvosto päätyisi lehden kannalta vapauttavaan ratkaisuun, Grundströmillä olisi tuskin muuta mahdollisuutta kuin erota.
Kriisi on kuitenkin pieni verrattuna siihen, mitä tapahtuisi, jos kansalaiset kiinnostuisivat myös kriittisesti Julkisen sanan neuvostosta.
JSN:n kannatusyhdistyksen ovat perustaneet media-alan kustantaja- ja työntekijäjärjestöt. Yhdistys valitsee JSN:n puheenjohtajan sekä kahdeksan viestimien edustajaa neuvostoon. ”Yleisön edustajia” on viisi. Heidät valitsee neuvosto.
Neuvoston puheenjohtaja päättää, mitkä kantelut käsitellään. Esimerkiksi viime vuonna puheenjohtaja otti sihteerien valmistelusta neuvoston käsittelyyn 85 kantelua ja karsi yhteensä 316 kantelua.
Mikään suuren yleisön raati ei JSN siis ole, kansanvaltaisuudesta puhumattakaan.
Mutta ei ole tarkoituskaan. JSN on tiedotusvälineiden ”itsesäätelyelin”. Se on ollut viisas tapa antaa kuva siitä, että, että mediaa valvotaan, vaikka valvoja onkin oikeastaan media itse.
Vasta viime vuodet ovat panneet kysymään, onko aika ajanut nykymuotoisen julkista sanaa arvioivan elimen ohi.
Erityisen hankala kysymys Julkisen sanan neuvostolle on ollut vetää rajoja yleisön tuottaman aineiston julkaisemiseen tiedotusvälineiden verkkosivuilla.
Erityisen hankala kysymys neuvostolle on ollut vetää rajoja yleisön tuottaman aineiston julkaisemiseen tiedotusvälineiden verkkosivuilla.
Vuodelta 2011 peräisin olevat ohjeet lähtevät edelleen siitä, että riittää, kun toimitukset seuraavat verkkosivujaan, ”pyrkivät estämään” yksityisyyden suojaa ja ihmisarvoa loukkaavien sisältöjen julkaisemisen ja poistavat sellaiset, kun ne tulevat toimituksen tietoon.
Tässä toimitukset ovat alistuneet markkinoinnin vaatimuksille ja yleisönsä hyväksikäytettäväksikin.
Olisi helppo päättää, että toimitukset ovat vastuussa kaikesta julkaisemastaan materiaalista, myös verkkosivuillaan julkaistusta.
Tämä merkitsisi sitä, että toimitusten olisi tarkistettava niin keskustelupalstat kuin tekstiviestitkin ennen aineistojen julkisuuteen päästämistä. Niin tehdään painettujen mielipidepalstojenkin aineistolle.
Mutta ilmoitusmyynnin tärkeitä aseita ovat nykyisin juttujen klikkausten ja kontaktiaikojen määrät. Siksi siivottomuuksia, virheellisiä faktoja ja vihapuhettakin ilmestyy verkkosivuille ja myös maksullisille tekstaripalstoille. Niitä poistetaankin, mutta ei aina riittävästi ja yleensä jälkikäteen.
Jos media haluaisi vähentää vihapuhetta – niin kuin pääkirjoitussivuilla usein hurskaasti toivotaan, sillä olisi keinonsa.
Kaikkea ei JSN:n päätöksillä saataisi siivotuksi, sillä kaikki verkkoviestimet eivät täytä neuvoston kriteerejä. Mutta vakavasti otettavat mediat lisäisivät näin uskottavuuttaan. Siivottomuudet jäisivät niihin erikoistuneille sivustoille.