Tutkija: Yhdysvallat etenee Euroopan suhteen kohti venäläistyyppistä etupiiriajattelua

Yhdysvaltojen viime viikolla julkaisema kansallisen turvallisuuden strategia kertoo ideologisesta railosta Yhdysvaltojen ja Euroopan välillä, arvioi Ulkopoliittisen instituutin tutkijatohtori Eoin Micheal McNamara. Hän pitää tätä huolestuttavana Euroopan kannalta.

Presidentti Donald Trumpin hallinnon julkaisemassa strategiassa muun muassa sanotaan, että Yhdysvaltain tavoitteena on korjata Euroopan kurssia ja tukea vastustusta nykysuunnalle Euroopan maiden sisällä.

McNamaran mukaan keskeisen strategiapaperin puuttuminen Euroopan maiden sisäpolitiikkaan on ennennäkemätöntä. Hän kuitenkin huomauttaa, että strategiaan kirjatut muotoilut ovat hyvin epämääräisiä.

Trumpin hallinnon ulostuloista tiedetään, että esimerkiksi varapresidentti J. D. Vance suhtautuu myönteisesti Saksan laitaoikeistolaiseen AfD-puolueeseen. Trumpin hallinnolla on myös läheiset suhteet Unkarin pääministeriin Viktor Orbaniin, joka on ”illiberaalin demokratian” lipunkantaja.

McNamaran mukaan asetelma on kääntynyt päälaelleen totutusta. Siinä missä aiemmin Yhdysvallat pyrki edistämään liberaalia demokratiaa ja patoamaan autoritaarisia voimia, nyt se tuntuu toimivan päinvastoin.

– Eurooppa kuvataan enemmän ongelmana kuin kumppanina. Ja mikä ehkä tärkeämpää, puhetta Venäjästä strategisena kilpailijana on vähennetty huomattavasti, McNamara sanoo STT:lle.

McNamaran mielestä Yhdysvallat on etenemässä kohti venäläistyyppistä etupiiriajattelua. Yhdysvaltain toiminta on tutkijan mukaan kevytversio siitä, mitä Venäjän presidentti Vladimir Putin harjoitti entisissä neuvostotasavalloissa 2000-luvulla niin sanottujen värivallankumousten aikana.

– Hän pyrki horjuttamaan länsimielisiä ehdokkaita ja tukemaan ehdokkaita, jotka tukivat Kremliä ja hänen ideologiaansa. Tämä (strategian) kieli ilmaisee etupiiriajattelua kevyemmässä muodossa. Joten se on mielestäni jälleen yksi askel Yhdysvaltain tiellä kohti etupiiriajattelua.

Tällainen ajattelu sopii McNamaran mukaan imperiumien maailmaan, jossa Yhdysvallat, Kiina ja Venäjä kaikki pyrkivät vaikuttamaan omiin etupiireihinsä.

Yhdysvallat on jo pitkään patistanut Eurooppaa ottamaan enemmän vastuuta omasta turvallisuudestaan, oli vallassa sitten republikaani- tai demokraattipresidentti. Nyt sävy on kuitenkin merkittävästi erilainen, McNamara huomauttaa.

Aiemmin Yhdysvaltain patistelun tarkoituksena oli tukea lännen turvallisuusintressejä, liberaalia demokratiaa ja markkinataloutta, mutta nyt Yhdysvallat tuntuu suhtautuvan näihin samoihin asioihin ongelmallisina.

– Eurooppa kuvataan ikään kuin ideologisena ongelmana Yhdysvalloille. Ja jos tämä jatkuu, se on huolestuttavaa. Jopa silloin kun Euroopan taakanjako oli vähäistä, Yhdysvallat ei halunnut Euroopan jäävän yksin, vaan se näki, että Euroopalla oli samat poliittiset ja taloudelliset arvot taistelussa strategisia kilpailijoita, etenkin Kiinaa mutta myös Venäjää vastaan. Tämä ideologinen side oli vahva. Mutta nyt se näyttää olevan poissa.

Tämä on radikaali muutos Yhdysvaltain ulkopolitiikan pitkään linjaan. Kylmän sodan aikana Yhdysvaltain vahvaa läsnäoloa Euroopassa motivoi pelko siitä, että jos kommunismi leviäisi, Yhdysvallat jäisi maailmassa yksin liberaaliksi demokratiaksi.

– Trumpin hallinto näyttää purkavan ideologian, joka on ohjannut Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa 70 vuoden ajan. Emmekä vielä tiedä, mitä sen tilalle tulee.

McNamara kuitenkin muistuttaa, että toistaiseksi Yhdysvaltain kovistelu Eurooppaa kohtaan on näkynyt lähinnä poliittisten puheiden tasolla. Arkisella tasolla kaikki on sujunut vanhaan malliin.

Esimerkkinä nähtiin perjantaina Suomen, Ruotsin ja Tanskan siirtyminen Naton komentorakenteessa Norfolkin yhteisoperaatiojohtoportaan vastuulle.

– Sen suunnittelu alkoi (presidentti Joe) Bidenin alaisuudessa, mutta se on jatkunut (puolustusministeri Pete) Hegsethin johtamassa puolustusministeriössä. Ja se toteutui aikataulun mukaisesti. Se vahvisti transatlanttista sotilaallista yhteyttä, McNamara sanoo.

– Meillä on siis outo dynamiikka, jossa puhumme poliittisista jakolinjoista ja jossa Eurooppa pelkää Yhdysvaltojen sekaantuvan politiikkaansa. Mutta samaan aikaan monet näistä Bidenin aikana aloitetuista operatiivisen tason asioista jatkuvat ennallaan. Samoin tapahtui Trumpin ensimmäisellä kaudella.

Eurooppa on tietyissä asioissa yhä sotilaallisesti hyvin riippuvainen Yhdysvalloista. Etenkin joukkojen liikuttelu nojaa hyvin vahvasti Yhdysvaltoihin, sen sotilasjohtoon, suunnitteluun ja teknologiaan.

Vaikka Euroopassa on laajasti hyväksytty se, että Yhdysvallat vähentää läsnäoloaan Euroopassa, toiveissa on ollut, että Yhdysvallat ei tekisi äkkinäisiä ja odottamattomia muutoksia. Yhdysvaltain nopea vetäytyminen jättäisi aukkoja, joita Eurooppa ei pystyisi nopeasti paikkaamaan.

Kansallisen turvallisuuden strategia tuntuu tässä kontekstissa tulleen taas ikävänä yllätyksenä.

– Se murentaa jälleen luottamusta. Voimmeko luottaa siihen, että Trumpin hallinto pitää sanansa, vai  kääntääkö Yhdysvallat lopultakin selkänsä Euroopalle?