"Edes sodan loppuminen ei automaattisesti johtaisi Venäjää takaisin kilpakentille" – Venäjän tie takaisin kansainväliseen urheiluun on pitkä ja kivinen
Ukrainaan hyökännyt Venäjä on joutunut urheilussakin joukkoon, jossa on hyvin vähän muita – ja johon kukaan ei halua.
Saksa ja Japani suljettiin vuoden 1948 olympialaisista sotasyyllisinä, Kansainvälinen olympiakomitea KOK sulki Etelä-Afrikan apartheid-erottelupolitiikan takia olympialaisista 1964–1992 ja hajoamissotiin vajonnut Jugoslavia menetti paikkansa jalkapalloilun EM-kisoissa 1992.
Venäjä on suljettu kansainvälisestä urheilusta. Millainen tie johtaisi sen takaisin arvokisoihin?
– Edes sodan loppuminen ei automaattisesti johtaisi Venäjää takaisin kilpakentille, arvioi Jyväskylän yliopiston liikuntasosiologian emeritusprofessori Hannu Itkonen.
– Lännessä ei ole selkeää käsitystä siitä mitkä Venäjän tavoitteet ovat, ja ne ovat voineet muuttua. Tämä tarkoittaa sitä, että sopimuksellisesti sodan jälkeen varmaan joudutaan miettimään monenlaisia asioita. Se ei tarkoita vain Venäjän ja Ukrainan välistä sopimusta. Mannerlaatat ovat liikahdelleet, ja paluu vaatii hyvin monenlaista sopimuksellisuutta. Isossa mitassa urheilu on siinä aika pieni kysymys.
– Minun analyysini on, että aika alusta joudutaan monia asioita miettimään, koska urheilun toimijakenttä on niin kirjava ja kaikkien sen organisaatioiden toiminnan ennakoiminen on tavattoman työlästä, Itkonen sanoo.
Suomen urheilun eettisen keskuksen Suekin pääsihteerin toimesta muutama vuosi sitten eläköitynyt Harri Syväsalmi arvioi, ettei Venäjän lippua nähdä urheilukisoissa ennen kuin presidentti Vladimir Putin on väistynyt maan johdosta.
– En usko, että Venäjä on mukana kansainvälisessä urheilussa ennen kuin siellä tapahtuu isoja muutoksia poliittisessa johdossa. Senkin jälkeen se on pitkä tie. Siellä uusi johto joutuu taistelemaan pitkää kulttuuriperintöä vastaan, että menestystä haetaan väärillä metodeilla, Syväsalmi sanoo.
Jo ennen hyökkäystä Ukrainaan Venäjä on ollut jo vuosia suljettuna kansainvälisestä urheilusta valtiona.
Syynä oli viime vuosikymmenellä paljastunut massiivinen valtiojohtoinen dopingohjelma. Se on ollut muistutus siitä, että vaikka Putin on puheissaan siirtynyt markkinatalouteen, urheilussa Venäjä on toiminut yhä neuvostotyyliin.
– Kemiallinen valmennus ja manipulatiivinen toiminta ovat jatkuneet samanlaisina, samoin urheilijakultti on säilynyt samanlaisena. Urheilijoita on hyödynnetty sekä sisä- että ulkopolitiikan välineenä, Itkonen sanoo.
Ennen Ukraina-hyökkäystä voimassa ollut sulku on ollut pitkälti symbolinen, sillä venäläiset urheilijat ovat päässeet mukaan arvokisoihin Venäjän olympiakomitean ROC-joukkueena.
– Se ei sisäpoliittisesti merkinnyt paljoa. Venäläiset urheilijat ovat yhä saaneet sankarin vastaanoton kotimaassaan. Uskon, että pakotteita lähdettiin hakemaan niin laajalla rintamalla, koska oli odotettavissa, että venäläisiä urheilijoita tultaisiin käyttämään nationalismin nostattamisessa raa’alla tavalla. Urheilu on hyvin mieluinen elämänalue Putinille. Harva asia on samalla lailla mitattava kuin urheilumenestys, Itkonen sanoo.
Sekä Itkonen että Syväsalmi muistuttavat, että venäläisiä on ollut paljon vaikutusvaltaisissa asemissa kansainvälisissä urheilujärjestöissä.
– Urheilumenestys on ollut tavattoman tärkeää Venäjälle. Toinen puoli asiasta on, että oligarkit ovat tunkeneet rahojaan myös brittijalkapalloon, joka on ollut heille pehmeän oloinen sijoituskohde, Itkonen sanoo.
Talouspakotteet murentavat Venäjän taloutta, ja se murentaa puolestaan Venäjän vaikutusvaltaa kansainvälisessä urheilussa. Länsimaiset urheilujoukkueet ja urheilijat ovat karistaneet peliasuistaan venäläissponsorien logot.
– Huippu-urheilussa on kyse tuotteesta. Se vaatii taloudellisten toimijoiden, lähinnä sponsorien mukanaolon ja merkittävän medianäkyvyyden. Pakotteet ovat olleet hyvin vahvasti talouspakotteita, ja nyt ne näkyvät sponsorien vetäytymisinä, Itkonen sanoo.
Urheilujärjestelmä on kuitenkin hajanainen, ja Itkosen mukaan nähtäväksi jää, pysyykö urheilu yhtenäisenä venäläisten painostuksen edessä.
– Toimijakenttä aika monimutkainen, ja venäläiset pyrkivät tekemään sitä vielä monimutkaisemmaksi. Yksi esimerkki oli uutinen, että Venäjä aikoisi hakea jalkapalloilun 2028 EM-kisaisännyyttä. Toinen tie on, että venäläiset lähtevät kyseenalaistamaan urheilun käyttämistä politiikan välineenä. He tekevät valituksia (Urheilun kansainväliseen välitystuomioistuimeen) CASiin ja olettaisin, että valituksia tulee yksilötasoltakin.
Entä mitä venäläiset urheilijat ajattelevat kotimaansa toiminnasta?
– Jos asiaa katsoo Venäjän sisäpolitiikan kannalta, urheilijat joutuvat samaan sosiaaliseen kontrolliin, mitä siellä muutenkin harjoitetaan. Heidät laitetaan länsivaltojen juonittelun uhreiksi, Itkonen sanoo.
Venäläiset suurten palloilulajien urheilijat kuuluvat oman lajinsa maailmanlaajuisiin työmarkkinoihin, joilla kansallisuudella on vähän merkitystä.
Toisenlaisessa tilanteessa ovat ne venäläisurheilijat, joille kansainväliset arvokisat ovat tärkeimmät työtilaisuudet. Nähdäänkö tulevaisuudessa venäläisten urheilijoiden laajamittaista siirtymistä muiden maiden kansalaisiksi?
– Siinä tapauksessa he olisivat esimerkkejä, jotka murentaisivat Venäjää. En näkisi sitä mahdottomaksi, että urheilija sanoutuisi irti kotimaastaan. Toisaalta se ei ole helppoa, sillä nykyaikaisessa huippu-urheilussa pitää olla aikamoiset koneistot yksilöurheilijoiden taustalla, Itkonen puntaroi.
Harri Syväsalmi on sitä mieltä, ettei yksittäisten venäläisurheilijoiden työmahdollisuuksien kariutuminen ole peruste luopua Venäjän urheilusulusta.
– Tällaisella asenteella Venäjä ei voi olla mukana. Ei tämä maailma kaadu siihen että Venäjä puuttuu jalkapallosta, jääkiekosta ja lentopallosta. Ei sen perään pidä haikailla. Tämä ei ole rakettitiedettä.
– Ei pidä surra, ettei tämä ole venäläisten urheilijoiden vika. Ei se olekaan, mutta Venäjällä ei ole mitään mahdollisuuksia tulla mukaan, ellei siellä tapahdu järisyttäviä muutoksia. Ihmettelen, että urheilujärjestelmältä kesti näin kauan toimia, Syväsalmi linjaa.
