Historia | Toisinto natsioikeudenkäynnistä? – Tokiossakin istui teknokraattisia kenraaleja, suuruudenhulluja poliitikkoja ja kiihkoilevia kynäniekkoja
Huomenna keskiviikkona tulee kuluneeksi tasan 80 vuotta Tokion oikeudenkäyntien alkamisesta. Pääoikeudenkäynti vuosina 1946–1948 tuomitsi Japanin vuosien 1931–1945 sotilaallista ja poliittista johtoa.
Japani kävi 1930-luvulta lähtien useita sotia ympäri Tyynenmeren ja manner-Aasian alueita. Lopulta vuoden 1941–1945 Tyynenmeren sota pääasiassa Yhdysvaltoja vastaan koitui keisarikunnan kohtaloksi. Japanin ehdoton antautuminen syyskuussa 1945 päätti toisen maailmansodan.
Toinen maailmansota oli päättynyt Euroopassa jo toukokuussa 1945. Fasistinen Italia antautui jo 1943, mutta vahvimmalla akselivallalla eli natsi-Saksalla riitti voimaa vielä kevääseen 1945, kunnes sekin joutui antautumaan.
Japani oli kolmas akselivaltojen päävaltio. Vastassa oli Neuvostoliiton, Yhdysvaltojen, Yhdistyneen kuningaskunnan ja Ranskan sekä pienempien liittolaisten muodostama liittoutuneet.
Tärkeimmät elossa olleet ja tavoitetut natsivallanpitäjät koottiin oikeuteen syksyllä 1945. Nürnbergin oikeudenkäynnissä 1945–1946 tuomittiin 19 saksalaista, joista 12 kuolemaan.
Natseja syytettiin sodan aloittamisesta, sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan. Syntilistalla oli joukkomurhia, sotavankien teloituksia, kidutusta ja tunnetuimpana kuuden miljoonan juutalaisen kansanmurha.
Nürnberg antoi esimerkin myös Tokion oikeudenkäynnille. Tokion kansainvälinen sotarikostuomioistuin perustettiin Yhdysvaltojen vedolla, mutta kaikkiaan siinä oli jäseniä 11 maasta. Päätuomari William Webb oli australialainen, pääsyyttäjä Joseph B. Keenan yhdysvaltalainen.
Syytteet jaettiin kolmeen luokkaan. A-luokassa olivat rikokset rauhaa vastaan, B:ssä sotarikokset ja C-luokassa rikokset ihmisyyttä vastaan. Nürnbergissä kohtia oli neljä, A-luokka ikään kuin jaettuna kahteen osioon.
Syytettyjä pääoikeudenkäyntiin tuotiin 27. Pienempiä oikeudenkäyntejä järjestettiin eri maissa, joita Japanin sotatoimet olivat koskettaneet, ja niissä syytettiin B- ja C-luokan rikoksista 5700 japanilaista.
Merkittävimmän oikeudenkäynnin syytettyjen joukossa oli johtavia poliitikkoja, kenraaleja ja amiraaleja, virkamiehiä, kansallismielisten järjestöjen johtajia sekä yksi kiihkokansallismielinen kirjailija.
Syytettyjä voi helposti verrata natsien vastaaviin. Kenraalit olivat velvollisuudentuntoisia ja teknokraattisia, poliitikot haaveilivat suurvalta-Japanista, järjestöjohtajat toteuttivat militaristisia ihanteita kenttätyössä ja kynäilijät suoltivat vihamielistä propagandaa ylitsevuotavalla itsevarmuudella.
Verrata voi vaikkapa natsien Julius Strecheria ja Japanin Shūmei Ōkawaa. Streicher omisti elämänsä juutalaisvastaisuudelle, ja julkaisi härskejä valheita ja rotuvihaa suoltavaa Der Stürmer -lehteä. Streicher ei ollut eturivin natsijohtaja, mutta hänen propagandansa katsottiin niin vaikuttavaksi, että hän sai Nürnbergissä kuolemantuomion.
Ōkawa oli kirjailija, joka pyrki edistämään toisaalta Aasian yhtenäisyyttä, toisaalta japanilaisten ylivaltaa Aasian kansojen joukossa. Japanilaisten ylivalta oli Ōkawalle nimenomaan rodullista ylemmyyttä.
Streicheria pidettiin henkisesti sairaana myös natsijohtajien mielestä, eikä hänelle annettu vähänkään merkittäviä tehtäviä enää toisen maailmansodan aikana. Siinä missä Streicher tuomittiin, Ōkawa vapautettiin syytteistä henkisesti sairaana.
Kaikkiaan 28 syytetystä kolme vältti tuomituksi tulemisen. Ōkawan lisäksi tuomiotta jäivät Mantsurian miehityshallinnon rautatiejohtaja ja Japanin ulkoministeri Yōsuke Matsuoka ja laivastoamiraali Osami Nagano.
Matsuoka kuoli vankeudessa kesken oikeudenkäyntien vuonna 1946 ja Nagano koki samanlaisen kohtalon seuraavana vuonna.
Loput joutuivat kuuntelemaan tuomionsa marraskuussa 1948. Kaikki jäljellä olleet syytetyt saivat tuomiot. Nürnbergissä kaksi vuotta aiemmin muutamat syytetyt todettiin syyttömiksi kaikkiin syytekohtiin ja vapautettiin.
Johtajien katsottiin olleen syyllisiä muun muassa hyökkäyssodan aloittamiseen, valloittamiensa alueiden terrorisointiin ja riistoon, joukkomurhiin sekä sotavankien kaltoinkohteluun ja teloituksiin. Pahin yksittäinen terroriteko oli Nankingin verilöyly 1937, jossa japanilaiset surmasivat jopa 300 000 kiinalaista.
Oikeudenkäyntiin kerättiin valtavat määrät todistusaineistoa. Asiakirjoja tuotettiin hyllymetreittäin. Istuntoja oli yli 800 ja todistajanlausuntoja saatiin melkein 1200. Pitkäksi venynyt oikeudenkäynti päättyi, kun 1231-sivuinen päätös luettiin seitsemän päivän aikana marraskuussa 1948.
Pitkä oli myös intialaistuomari Radhapinod Palin vastalause. Pal kannatti kaikkien syytettyjen vapauttamista, sillä hän ei uskonut tuomioistuimen voivan tehdä ratkaisujaan puolueettomasti. Ongelma oli vastaavanlainen Nürnbergissä, jossa sodan voittajat istuivat samalla tavalla tuomitsemassa sen häviäjiä. Palin vastalause oli 1235 sivua pitkä.
Tuomituista seitsemän sai kuolemantuomion. Heistä tunnetuin oli kenraali, pääministeri Hideki Tojo. Suomenmaa kertoi Tojosta tarkemmin lauantaina julkaistussa artikkelissa.
Kenraali Kenji Doihara oli yksi kuolemaantuomituista. Hän johti Japanin joukkoja ensin Kiinassa ja sitten Singaporessa. Doihara oli vastuussa Mukdenin välikohtauksesta, jossa japanilaiset lavastivat kiinalaisten hyökkäyksen 1931, ja hankkivat näin oikeutuksen hyökätä kiinalaisia vastaan Mantsuriassa.
Kōki Hirota toimi Japanin ulkoministerinä ja pääministerinä 1930-luvulla. Hänen hallituksensa jatkoi sotaa Kiinassa ja suunnitteli hyökkäyksiä Aasian eri osiin. Hirotalle langetettiin kuolemantuomio.
Kenraali Seishirō Itagaki oli mukana suunnittelemassa hyökkäystä Kiinaan, ja sotien aikana vastasi julmista vankileireistä ja siviiliväestön terrorisoinnista. Kenraali Heitarō Kimura taas käytti sotavankeja pakkotyövoimana Burman rautatien rakentamisessa. Molemmat saivat kuolemantuomiot.
Kenraali Iwane Matsui oli Nankingin verilöylyn toteuttaneiden joukkojen komentaja, eli hänellä oli tästä suora vastuu. Kenraaliluutnantti Akira Mutō oli osallisena Nankingin hirmuteoissa, samoin kuin Manilan verilöylyssä Filippiineillä. Heidätkin tuomittiin kuolemaan.
Elinikäiseen vankeuteen tuomittiin esimerkiksi kenraali ja pääministeri Kuniaki Koiso, useaan otteeseen ministerinä toiminut kenraali Sadao Araki, sotarikoksissakin suoraan mukana ollut propagandisti, eversti ja äärikansallismielisen salaseuran perustaja Kingorō Hashimoto, Kiinan siirtoarmeijan komentaja sotamarsalkka Shunroku Hata, pääministeri Kiichirō Hiranuma ja sotavankien teloituksia määrännyt vara-amiraali Takazumi Oka. Yhteensä elinikäisen vankeustuomion sai 16 syytettyä.
Lyhempiä vankeusrangaistuksia sai kaksi ulkoministerinä toiminutta poliitikkoa.
Useampi tuomittu oli ollut mukana myös huumekaupassa, jolla rahoitettiin Kiinan miehitystä. Tämäkin katsottiin pahentavaksi asianhaaraksi sotarikostuomioistuimessa.
Vankeuteen tuomituista kolme kuoli vankilassa. Loput armahdettiin 1950-luvun aikana.
Kuolemaantuomitut kokivat kohtalonsa 23. joulukuuta 1948 hirttolavalla Sugamon vankilassa.
Vaikka Japanin varsinainen johtaja oli keisari Hirohito, tätä ei tuomittu. Keisari katsottiin lähinnä symboliseksi ja seremonialliseksi valtionpääksi, eikä japanilaista yleisöä olisi haluttu suututtaa kajoamalla pyhänä pidettyyn keisariin. Hirohito velvoitettiin tosin sodan jälkeen ilmoittamaan, että Japanin keisarillinen perhe ja vallanperimys ei ollut jumalaista alkuperää. Valtion ja armeijan johtoon kuuluneet syytetyt myös suojelivat keisaria korostamalla, ettei keisarilla ollut osuutta hirmutöissä.
Lähteenä mm.
Tokyo War Crimes Trial, The National WWII Museum (englanniksi)
Tokion sotarikosoikeudenkäynti -dokumentti (Inside the Tokyo War Tribunal, NHK, Suomessa esittänyt Yleisradio)