Venäjän terrorin jälkeen elämää sykkinyt saari jäi kokonaan autioksi – aikansa suurvaltapolitiikka jätti suomalaiset kahden tulen väliin
Hailuodon saari on yksi Suomen kansallismaisemista. Sisäsaaren jäkäläkankaiden männiköt, laajat hiekkarannat ja Perämeren tuulten tuiverrus tuovat saarelle ihmettelijöitä vuodesta toiseen.
Paikalla ei heti arvaisi, että saari on todistanut erästä Suomen historian suurimmista murhenäytelmistä.
Suuri Pohjan sota alkoi vuonna 1700 vastatoimena Ruotsin, johon suuri osa nykyisen Suomen aluettakin kuului, suurvalta-asemalle.
Ruotsin viholliset Tanska, Venäjä, Saksi ja Puola-Liettua muodostivat liittokunnan, joka hyökkäsi Ruotsia vastaan. Liittolaiset ajattelivat, ettei uusi nuori kuningas Kaarle XII kykenisi vastustamaan heitä.
Vastoin kaikkia odotuksia Kaarle saavutti menestystä. Hän eteni voitosta voittoon vuosikaudet. Lopulta kuningas yritti haukata liian suurta palaa ja koki murskatappion Pultavan taistelussa 1709. Sota kuitenkin jatkui vielä 12 vuotta eri muodoissa.
Venäjän tsaari Pietari I Suuren joukot hyökkäsivät Suomen alueelle vuonna 1713. Taistelut pakottivat armeijan vetäytymään, ja tie oli auki venäläisille taivasta myöten. Venäjä miehitti Suomen kokonaan vuoden 1714 aikana. Kovaotteinen miehitysaika tunnetaan isonavihana.
Kaarlen pääarmeija oli joko tuhottu tai kaukana kotimaasta, joten Ruotsilla ei ollut kykyä ajatellakaan ottaa Suomea takaisin. Isoviha jatkui vuosikausia.
Vihoiksi Suomen historiassa on kutsuttu miehityksen tai terrorin aikoja. Vanha viha 1400-luvun ja pitkä viha 1500-luvun lopulla olivat venäläismiehityksen aikoja, juuttiviha Tanskan Suomen rannikoilla harjoittamaa terroria 1500-luvun alussa. Isoavihaa seurasi vielä pikkuviha 1740-luvulla.
Syyskuun lopulla tuli kuluneeksi 310 vuotta isonvihan pahimmasta terroriteosta Suomen alueella.
Lukuisia Uudenkaarlepyyn, Kokkolan, Pietarsaaren ja Raahen kaupunkien sekä rannikkopitäjien asukkaita pakeni isoavihaa Hailuotoon. Toiveena oli, että saari tarjoaisi turvaa matkalla emämaa-Ruotsin alueelle. Hailuodossa oli myös vakituisia asukkaita.
29. syyskuuta 1714 Hailuodon asukkaat ja pakolaiset nukkuivat tupiin ahtautuneina tai veneissä. Heidän kannaltaan venäläinen kasakkalaiva sattui paikalle aivan väärään aikaan.
Kasakat havaitsivat lukuisia veneitä ja päättivät nousta maihin. Heitä oli noin kaksi sataa. Nukkuva väki koki täydellisen yllätyksen.
Tilannetta kuvaa Meren ja veren liitto -romaanissaan (2024) seuraavalla tavalla Päivi Alasalmi.
”Venäläiset levittäytyivät rannalle verisenä viuhkana, joka pyyhkäisi kaiken altaan. Verilöyly levisi nopeasti kuin kulopalo, jota tuuli ruokki. Hyökkääjät hutkivat kirveillään sinne tänne ja tappoivat avuttomia ihmisiä kuin linnunpoikasia. Joku aseeton yritti kohottaa käsivartensa suojakseen, mutta sai huomata koko raajansa irtoavan kirveen iskusta. Äsken pystyyn pyrkineet ihmiset lakosivat hiekalle kuin rankkasateen kaatama heinä.”
Perimätiedon mukaan noin 800 suomalaista sai surmansa. Käytännössä kaikki saarella olleet miehet ja suurin osa lapsista surmattiin eri teräaseilla. Yhden talon miesväki säästettiin, jotta he voisivat kaivaa surmatuille haudat.
Tapaus jäi elämään murhaperjantain nimellä.
Hailuodossa oli tuolloin noin 300 asukasta, eli suurin osa uhreista oli väkisinkin pakolaisia. Pakoaan saivat jatkaa murhaperjantaista selvinneet naiset.
Arvo-omaisuuden lisäksi kasakat veivät mennessään parhaassa kunnossa olleet lapset. Heistä tuli Venäjällä orjia.
Suomesta vietiin Venäjälle orjiksi isonvihan aikana noin 20 000 ihmistä. Vain osa, ehkä alle kymmenes, orjista palasi Pohjan sodan jälkeen, osa vasta vuosikymmeniä myöhemmin.
Hailuodossa Venäjä iski vielä muutaman kerran, mutta nämä terroriteot olivat uhriluvuiltaan pienempiä. Saari jäi tämän jälkeen autioksi.
Isoviha päättyi Pohjan sodan kanssa 1721. Muistot jäivät kummittelemaan paitsi kauhut kokeneiden myös heidän jälkeläistensä mieliin. Kasakkaa pelättiin rauhankin aikana.
Suomea kohdannut hävitys ei ollut tavatonta tuon ajan sotapolitiikkaa. Sotilaita palkitsi valtio jos toinenkin antamalla heidän ryöstellä. Hävityksen taktinen ja strateginen tarkoitus oli myös se, ettei vihollinen voisi hyödyntää hävitettyä aluetta esimerkiksi sotajoukkojensa huoltoon.
Isostavihasta jäi elämään lukuisia tarinoita, eivätkä kaikki ole tietenkään täysin totta. Hailuodon murhaperjantainkin suhteen osa tiedoista voi olla epäluotettavaa.
Massamurha toki tapahtui, siitä ei ole epäselvyyttä. Mutta esimerkiksi uhriluku 800 on perimätietoa, jota ei ole helppo varmistaa.
Uhrien suuren määrän puolesta puhuu se, että alue oli paljon käytetty pakoreitti. Ihmisiä oli paljon, joten suuretkin joukkotapot olivat mahdollisia.
Sukupolvelta toiselle kulkeneita tarinoita tunnetaan, ja niissä on myös keskinäisiä ristiriitoja. Yhden tarinan mukaan kasakat seurasivat pakolaisia koko ajan, toisen, tässäkin siteeratun, mukaan kasakat osuivat (omalta kannaltaan) oikeaan paikkaan oikeaan aikaan partioidessaan merellä.
Yksi tarina kertoo, että ruumiit vietiin merelle, toisen mukaan yksi perhe jätettiin hautaamaan ruumiit.
Asiakirjoja tai hautalöytöjä minkään väitteen tueksi ei ole säilynyt tai löytynyt.
Suuren Pohjan sodan lopetti Uudenkaupungin rauha 30. elokuuta 1721. Ruotsi menetti Venäjälle Baltian, Karjalan Kannaksen ja muita Karjalan osia, myös nykyisin Suomeen kuuluvia alueita.
Kaarle XII oli kuollut sotaretkellä Norjassa muutama vuosi aiemmin, ja uusi hallinto halusi vähentää kuninkaan valtaa. Katastrofaalinen sota sälytettiin paljolti Kaarlen ja itsevaltiuden syyksi.
Neuvotteluvaraa oli vähän, mutta Lappeenrannan ruotsalaiset onnistuivat sopimaan jäämään osaksi Ruotsia. Lappeenrannan kuten myös Haminan ja Savonlinnan alueet menetettiin kuitenkin jo muutaman vuosikymmenen päästä hattujen sodassa.
Suomessa voi nähdä, että isoviha antoi ensimmäisiä viitteitä siitä, että pyrkimys itsenäisyyteen oli tulossa. Monet suomalaiset ymmärsivät Ruotsin vallan alla olemisen sotkeneen myös suomalaiset sotaan, ja venäläisten kostaneen Ruotsin kuninkaan teot. 1780-luvulla Anjalan liitto tähtäsikin Suomen itsenäistymiseen, ettei suomalaisten jatkuvasti tarvitsisi olla Ruotsin kuninkaan sotaoikkujen uhreina.
Lähteitä ja lisätietoa