Tuusniemeläisen tunnisti pelkästä keuhkokuvasta – rakentamisen ihmemateriaali paljastui tappavan vaaralliseksi
Pohjoissavolaisen Tuusniemen Säästöpankin aulassa tulijaa tervehti vielä 1970-luvun jälkipuoliskolla suuri asbestimöhkäle, hyvinvoinnin tuoja.
Tuusniemen Paakkilassa oli louhittu ihmemateriaalina pidettyä asbestia vuosikymmenet. Paakkilan asbestiesiintymä tunnettiin hyvin jo 1900-luvun alussa. Mineraalia sanottiin kuitukiveksi ja sitä löytyi maan pinnaltakin. Jotkut tilkitsivät sillä talojaan.
Asbestia pidettiin erinomaisena rakennusmateriaalina hyvien palonkesto-ominaisuuksiensa ja lämmön- ja sähköneristyskykynsä vuoksi.
Suomen Mineraali Oy osti Paakkilan alueen 1917 ja asbestin louhinta ja rikastus jatkui vuoteen 1975 saakka, vuodesta 1958 lähtien Paraisten Kalkin omistuksessa.
Euroopan suurimmasta asbestikaivoksesta louhittiin 1950–1970-luvuilla keskimäärin 15–20 000 tonnia asbestia vuodessa. Murske meni seuloihin, joissa kevyt asbestikuitu erotettiin imurien avulla edelleen puhdistettavaksi ja lajiteltavaksi kuitujen pituuden mukaan. Lajitellut kuidut säkitettiin ja lähetettiin eteenpäin.
Monet tiesivät kuitenkin jo tuolloin, että asbestilla oli synkkä puolensa ja oli se tuonut seudulle muutakin kuin hyvinvointia.
Vielä 1960-luvulla Paakkilan kaivoskylässä oli kolme kauppaa, iso koulu, kahvila ja ja urheiluaktiviteetteja. Suuret, nuoret ikäluokat täyttivät maaseudun, eikä maatalous työllistänyt kaikkia. Tarvittiin myös teollisuutta.
Asbestille tehtiin paikkakunnalla oma laulukin. ”Kuivana säilyy asbiskaton alla. Vuoraukset kestää, tulenturmat estää, pakkasetkin poies karkottaa”, kaivosyhtiön kuoro laulaa Yleisradion 1970-luvun tallenteessa.
Asbestin vaarat alkoivat nousta keskusteluun 1960-luvun lopulla. Asbestikuidut eivät poistu elimistöstä mitään kautta sinne jouduttuaan, joten lyhytaikainenkin altistuminen voi johtaa sairastumiseen.
Syyskuussa 1967 Helsingin Sanomat uutisoi ”asbestialueilla saaduista rintaontelon sisäkalvon kalkkeutumista”.
Röntgenlääkärien kerrottiin pystyvän tunnistamaan potilaan tuusniemeläiseksi pelkästä keuhkokuvasta. Nuorin tavattu ”kalkkeutunut” tuusniemeläinen oli 18-vuotias kaivoskylän asukas.
Tuusniemellä hyvin lämpöä varaavia asbestikiviä käytettiin yleisesti myös kiuaskivinä, ja asbestin mahdollista joutumista kylpijän keuhkoihin löylyä heitettäessä yritettiin tutkiakin.
Ruotsinsuomalainen metallitehtaan siivoojana työskennellyt Wäinö Pietikäinen kävi 1980-luvulla oikeutta entistä työnantajaansa vastaan asbestisairaudestaan, jota ruotsalaislääkärit väittivät saunomisen ja asbestipitoisten kiuaskivien aiheuttamaksi.
Jo 1970-luvulla tiedettiin, että lähes puolet Paakkilan kaivoksessa yli viisi vuotta työssä olleista oli sairastunut asbestoosiin.
Kaivokselle 15-vuotiaana töihin mennyt paakkilalainen Sakari Ahonen kertoi Helsingin Sanomissa vuonna 2018, että tehtaalla oltiiin töissä joka talosta.
– Ja joka talossa joku kuoli asbestin aiheuttamiin sairauksiin, asbestoosiin tai sen aiheuttamaan keuhkosyöpään, Ahonen arvioi.
Moni kaivoksen työntekijä kuoli alle 50-vuotiaana. Kun miesten keskimääräinen elinikä oli 1970-luvulla 67 vuotta, Paakkilassa se oli 57.
Työntekijät tiesivät asbestin vaarallisuudesta, mutta vaihtoehtoja työlle ei monestikaan ollut. Pölyisin paikka oli rikastamo, jossa asbestihaitoilta ei säästynyt kukaan.
Asbestipölyä levisi koko kylään, joten sille altistuivat nekin, jotka eivät kaivoksessa työskennelleet. Sairastumista asbestin takia ei monessakaan tapauksessa tunnustettu eikä korvauksia maksettu. Sairaseläkkeelle laitetut saattoivat saada läksiäislahjana ”syöpäkellon”.
Ahosen kokemuksen mukaan erityisesti kaivoksen toimihenkilötaso ja tehtaan johto vähättelivät asiaa. Oireita yritettiin usein vääntää pelkästään tupakan aiheuttamiksi. Moni katkeroitui varsinkin vakuutusyhtiöitä kohtaan.
Kaivoksen toiminta-aikana kolmisenkymmentä ihmistä kuoli asbestoosiin ja sen seurauksiin. Pölykeuhkoa sairastavan syöpäriski on erittäin suuri. Asbestisairauksiin, lähinnä syöpiin, kuoli Suomessa vielä vuosituhannen alussa sata ihmistä vuodessa.
Paraisten Kalkki ilmoitti Paakkilan kaivoksen sulkemisesta marraskuussa 1974. Perusteluksi kerrottiin menekkivaikeudet, jotka olivat alkaneet vuosien Yhdysvaltojen itärannikon satamalakosta 1971-1972 ja tuotekehittelyn ongelmat.
Kotimaisen asbestituoteteollisuuden aika päättyi lopullisesti vuonna 1988. Asbestin uuskäyttö kiellettiin Suomessa vuonna 1993 ja koko EU:n alueella vuonna 2005.