Toimittajalta | Orpon hallituksen tökerö vaalireformi on demokratian unisex-vessa – edes johtavia asiantuntijoita ei haluta uskoa
Politiikassa on toisinaan taipumus lähteä korjailemaan asioita, jotka eivät ole rikki. Siinä sivussa revitään palasiksi nekin rakenteet, jotka vielä joten kuten toimivat.
Pääministeri Petteri Orpon (kok.) hallituksen jääräpäinen hanke uudeksi vaalialuemalliksi käy tästä malliesimerkiksi.
Hallitus päätti joulukuun alussa viedä eteenpäin mallia, jossa Oulun ja Lapin vaalipiireistä leivotaan yhteinen ”vaalialue”.
Tavoitteena on parantaa suhteellisuutta ja laskea Lapin korkeaa piilevää äänikynnystä. Uudistus koskisi jatkossa myös muita kutistuvia vaalipiirejä, seuraavaksi sen uhriksi joutuisi Satakunta.
Pohjois-Suomeen kaavailtu uudistus on kuin julkisten tilojen unisex-vessat: paperilla hieno tasa-arvoa edistävä ajatus, mutta käytännössä kukaan ei siitä oikein pidä, lopputulemana on vain jonoja ja hämmennystä ja kaikille epämukava olo. Silti niitä ujutetaan joka paikkaan.
Uudistuksen eetos on ehkä sinänsä jalo, mutta toteutustapa pelkkää byrokraattista himmelin rakennusta.
Oululaiset ja lappilaiset äänestäisivät edelleen omia ehdokkaitaan, mutta paikat jaettaisiin koko vaalialueen yhteisen tuloksen perusteella. Oululaisten äänet vaikuttaisivat siten siihen, kuka nousee eduskuntaan Lapista, ja päinvastoin.
Koska 18 edustajanpaikan Oulun vaalipiiri on tuntuvasti kuuden paikan Lappia suurempi, Oulun vaalipiirin äänillä olisi vaikeasti hahmotettava, mutta joka tapauksessa huomattava painoarvo Lapin vaalitulokseen.
Vaalijärjestelmän nurkkakiviä on, että tavallinen ihminen ymmärtää, miten hänen äänensä muuttuu edustajanpaikaksi.
Nyt hallitus on tuomassa kehiin niin kutsutun kaksoissuhteellisuusmenetelmän. Vaalivalmisteluun yli 50 vuotta osallistunut ministeri Lauri Tarasti on sanonut suoraan, ettei tavallinen kansalainen tule tällaista menetelmää koskaan ymmärtämään.
Äänestäjän on Tarastin mukaan vain sokeasti luotettava tietokoneeseen, joka sylkee tuloksen ulos sekunneissa monimutkaisten kaavojen kautta. Vaalien uskottavuudelle ja äänestysinnolle sellainen ei tee hyvää.
Lisäksi malli murentaisi 1960-luvun lopulta saakka noudatetun periaatteen, jonka mukaan ehdokas voi olla ehdolla vain yhdessä vaalipiirissä, ja pakottaisi puolueet solmimaan identtiset vaaliliitot molemmissa piireissä.
Tarasti ei ole kritiikissään yksin. Vakavia epäkohtia on nostanut esiin myös oikeusministeriön vaalijohtaja Arto Jääskeläinen.
Hallituksen intoa uudistukseen on vaikea ymmärtää siksikin, että vaikutukset jäisivät marginaalisiksi.
Laskelmien mukaan malli olisi vaikuttanut vuosien 2015–2023 vaaleissa puolueiden tuloksiin vain yhden paikan siirtymänä puolueelta toiselle. Kansallinen, yhtenäinen vaalijärjestelmä kuitenkin rikkoontuisi ja Suomi jakaantuisi kahteen eri säännöillä pelaavaan leiriin.
Keskusta on parlamentaarisessa työssä vastustanut viritelmää ainoana puolueena – ja hyvästä syystä. Jokseenkin hämmästyttävää sen sijaan on, että suurin oppositiopuolue SDP on lähtenyt asiassa tanssimaan Orpon pillipiipareiden tahtiin.
Keskustakin myöntää piilevän äänikynnyksen ongelmat ja olisi valmis pohtimaan mallia, jossa koko maa toimisi yhtenä vaalialueena. Kahden järjestelmän vaikeasti avautuva malli ei sille kuitenkaan käy.
Vaalipiirien kokoerot ovat tietenkin todellinen ongelma. Uudellamaalla paikkaan tarvittiin viimeksi runsaat kaksi prosenttia äänistä, Lapissa yli kaksitoista.
Jos ongelma halutaan ratkaista, olemassa on kuitenkin suorempiakin teitä, kuten vaalipiirien aito yhdistäminen – kuten idässä on jo tehty. Osaoptimointi, jossa ollaan sekä omia että yhteisiä, kimpassa ja erikseen, on pelkkää sotkua.
Vaalijärjestelmä on demokratian peruskivi, eikä sitä pitäisi mennä sorkkimaan teknisillä virityksillä, joita maan johtavat vaaliasiantuntijat kavahtavat ja joita kansa ei ymmärrä.
Orpon hallituksen olisi syytä ymmärtää, että siinä missä unisex-vessat ja vaalialuehimmelit näyttävät ehkä kivoilta virkamiehen kalvoilla, käytännön elämässä selkeydessä ja perinteissä asuu toisinaan se todellinen viisaus.