Historia | Tutkan alla tuomiopäivään – pelätyt V-pommittajat olivat RAF:n strateginen nyrkki
Kylmän sodan kireimpinä vuosikymmeninä 1950- ja 1960-luvuilla suurvaltojen välinen tasapaino oli kiinni täydellisestä tuhon uhasta eli ydinpelotteesta.
Britannian piti osoittaa olevansa edelleen maailmanmahti, joka kykenee puolustautumaan itsenäisesti. Pyrkimyksen konkreettisimmaksi ja pelottavimmaksi ilmentymäksi luotiin kuninkaallisten ilmavoimien (RAF) Bomber Commandin strateginen ydiniskuryhmä, joka tunnettiin nimellä V-voima (V-force).
Ryhmä koostui kolmesta suihkumoottorikäyttöisestä pommikonemallista, jotka kaikki alkoivat V-kirjaimella: Vickers Valiant, Avro Vulcan ja Handley Page Victor.
Toisen maailmansodan päättyessä vuonna 1945 Britannia oli sodan voittajavaltio, mutta taloudellisesti uuvuksissa. RAF:n pommitusstrategia oli sodassa nojannut massiivisiin yöllisiin pommituksiin mäntämoottorikoneilla, kuten legendaarisella Avro Lancasterilla. Sodan jälkeen kehitettiin Lancasterin seuraaja, Avro Lincoln, mutta pian kävi selväksi, että suihkumoottoriaika ja atomiase muuttaisivat sodankäynnin luonteen pysyvästi.
Vuonna 1946 Yhdysvallat sääti McMahon-lain, joka esti ydinteknologian jakamisen jopa sen läheisimmälle liittolaiselle, Britannialle. Maan hallitus koki tämän petoksena ja eristäytymisenä.
Pelko siitä, että Britannia joutuisi kohtaamaan Neuvostoliiton aggression ilman Yhdysvaltojen ydinaseen suojaa, johti historialliseen päätökseen: Britannia kehittäisi omat atomiaseensa ja keinot niiden toimittamiseen maaliinsa.
Sir Henry Tizardin johtama komitea visioi jo vuonna 1945 tulevaisuuden, jossa strategiset pommikoneet lentäisivät yli 900 kilometrin tuntinopeudella 15 kilometrin korkeudessa. Ajatuksena oli, että riittävä nopeus ja korkeus tekisivät koneista immuuneja silloisille hävittäjille ja ilmatorjunnalle.
Britannian hallitus ja ilmavoimat eivät halunneet laskea kaikkea yhden kortin varaan. Tuoreessa muistissa oli vielä 1930-luvun loppu, jolloin väärän suunnittelun valitseminen olisi voinut olla kohtalokasta. Siksi päätettiin kehittää rinnakkain kolme erilaista konetyyppiä, joista kukin edusti eri tason teknistä riskiä ja suorituskykyä.
Vickers Valiant oli malleista konservatiivisin. Se oli suora- tai loivasti nuolisiipinen kone, joka saatiin palvelukseen nopeimmin, vuonna 1955. Valiant toimi siltana vanhan ja uuden tekniikan välillä. Se oli myös ensimmäinen brittiläinen kone, joka pudotti pudotuskokeissa oikean atomipommin vuonna 1956 ja vuotta myöhemmin vetypommin.
Samaan aikaan kehitteillä olivat huomattavasti radikaalimmat Avro Vulcan ja Handley Page Victor. Vulcan tunnettiin valtavasta deltasiivestään, joka antoi sille erinomaisen nostovoiman korkealla ja teki siitä hämmästyttävän ketterän kokoisekseen koneeksi.
Victor puolestaan hyödynsi sirppisiipeä, jonka muoto vaihtui kärkiä kohti, optimoiden aerodynamiikan eri nopeuksilla. Victor oli teknisesti monessa suhteessa suorituskykyisin: se lensi korkeimmalla ja kantoi suurimman hyötykuorman.
V-voima saavutti huippunsa kesäkuussa 1964. Tuolloin operatiivisessa valmiudessa oli 50 Valiantia, 70 Vulcania ja 39 Victoria. Nämä koneet oli maalattu tunnistettavalla ”anti-flash” -valkoisella värillä, jonka tarkoituksena oli heijastaa pois ydinräjähdyksen lämpösäteily ja suojata näin konetta ja miehistöä.
V-pommittajien olemassaolon ainoa tarkoitus oli estää sota tekemällä sen aloittamisesta mahdotonta Neuvostoliitolle. RAF:n strategit laativat luetteloita Neuvostoliiton kaupungeista, jotka olivat iskun kohteina.
Brittiläisten koneiden etuna oli niiden sijoituspaikka; ne olisivat kohteidensa yllä tunteja ennen Yhdysvaltojen mantereelta nousevia koneita.
Vuonna 1957 listalla oli 131 kaupunkia, joista 98 oli Britannian tukikohdista käsin saavutettavissa. Arvioiden mukaan Britannian itsenäinen ydinasevoima olisi kyennyt tuhoamaan noin 30 prosenttia Neuvostoliiton kaupunkiväestöstä, eli noin 38 miljoonaa ihmistä.
Yhteistyö Yhdysvaltojen Strategic Air Commandin (SAC) kanssa oli tiivistä, vaikka Britannia korosti itsenäisyyttään.
Yhteisessä sotasuunnitelmassa brittiläisten tehtäväksi annettiin usein ”tietä raivaava” rooli: V-pommittajien piti tuhota Neuvostoliiton ilmapuolustusjärjestelmät ja tutka-asemat, jotta Yhdysvaltojen valtavat pommituslaivueet pääsisivät perille myöhemmissä aalloissa.
1960-luvun taitteessa V-voima kohtasi vakavan kriisin, kun Neuvostoliiton ilmapuolustus kehittyi harppauksin.
Vuonna 1960 amerikkalaisen U-2-vakoilukoneen alas ampuminen SA-2-ohjuksella osoitti, ettei edes äärimmäinen korkeus enää suojannut koneita. V-pommittajat, jotka oli suunniteltu operoimaan 15 kilometrin korkeudessa, olivat muuttumassa helpoiksi maaleiksi.
Asetelman muuttuminen johti radikaaliin muutokseen taktiikassa vuonna 1963. Koneet siirtyivät korkealla lentämisestä matalalentoon. Nyt niiden piti tunkeutua vihollisen ilmatilaan puiden latvoja hipoen, tutkakatveessa. Valkoinen heijastusväri korvattiin vihreä-harmaalla maastokuviolla.
Matalalento oli kuitenkin myrkkyä erityisesti Vickers Valiantille. Konetta ei ollut suunniteltu kestämään matalien korkeuksien tiheää ilmaa ja turbulenssia. Vuonna 1964 Valiant-laivueissa havaittiin vakavia metallin väsymisestä johtuvia murtumia siipien rakenteissa.
Koska korjaaminen olisi ollut liian kallista, koko Valiant-laivasto poistettiin käytöstä lähes saman tien. V-voima jäi Vulcanien ja Victorien varaan.
Aseistustakin jouduttiin kehittämään. Alkuperäiset vapaasti putoavat pommit, kuten Blue Danube ja Yellow Sun, korvattiin Blue Steel -ohjuksella. Se laukaistiin kaukaa kohteesta, jolloin pommikoneen ei tarvinnut lentää suoraan ilmatorjunnan ytimeen.
Blue Steelin kantama oli kuitenkin rajallinen, ja suunnitelma amerikkalaisesta Skybolt-ohjuksesta, joka olisi antanut V-pommittajille ballistisen ohjuksen kantaman, peruuntui vuonna 1962.
Skybolt-ohjuksen peruuttaminen oli poliittinen ja sotilaallinen shokki Britannialle. Se johti Nassau-sopimukseen, jossa Yhdysvallat lupasi myydä Britannialle Polaris-ohjuksia käytettäväksi sukellusveneissä. Tämä merkitsi koko konseptin vaihtumista: vuonna 1968 kuninkaallinen laivasto otti virallisesti vastuun Britannian ydinpelotteesta.
V-pommittajille löytyi kuitenkin edelleen käyttöä, vaikka niiden strateginen merkitys väheni. Handley Page Victorit muunnettiin ilmatankkereiksi, ja ne palvelivat uudessa roolissaan aina 1990-luvun alkuun saakka. Avro Vulcanit puolestaan säilyttivät taktisen ydinasekyvyn ja konventionaalisen pommitusroolin.
V-pommittajat joutuivat todelliseen tulikokeeseen Falklandin sodassa vuonna 1982, kun Avro Vulcanit lensivät Ascension-saarelta uskomattoman 13 000 kilometrin edestakaisen matkan pommittaakseen Port Stanleyn lentokenttää.
Operaatio vaati kymmenen Victor-tankkerin monimutkaisen ketjun polttoaineen siirtämiseksi, jotta yksi Vulcan pääsi kohteeseensa. Kyseessä oli tuolloin ilmailuhistorian pisin pommituslento.
Vulcan poistui pommituskäytöstä jo vuonna 1982 pian Falklandin sodan jälkeen. Victor-tankkerit poistettiin käytöstä vuonna 1993. Nykyään massiiviset ja omintakeisesti muotoilut Vulcanit ja Victorit ovat museoiden vetonauloja muistoina ajasta, jolloin ne auttoivat olemassaolollaan ja pelotteellaan pitämään kylmän sodan ”kylmänä”.