Tavallista pyydettiin, mutta priimaa pukkasi – Neuvostoliitossa työskennelleet suomalaisrakentajat muistelevat urakoitaan ylpeinä

Itänaapurit ihmettelivät suomalaisten työkaluja, rakennusmateriaaleja ja tapaa tehdä työajalla koko ajan töitä.
Kirjat

Pian sotien jälkeen Suomi rakensi Neuvostoliittoon neljä vesivoimalaitosta. Työn jälki oli erinomaista ja aikataulut pitivät, joten neuvostojohto halusi suomalaista teollisuusrakentamista lisää.

Vuonna 1967 pääministeri Aleksei Kosygin ehdotti presidentti Urho Kekkoselle joko sellutehtaan rakentamista Siperian Bratskiin tai paperitehtaan saneerausta Karjalan Svetogorskissa.  

Siperia oli turhan kaukana, siispä Kekkonen valitsi Svetogorskin. Pian sen jälkeen tuli legendaarinen Kostamus ja monta muuta pienempää hanketta.

Kekkosen ja neuvostojohdon patsastelut harjannostajaisissa ja muissa juhlatilaisuuksissa on dokumentoitu tarkkaan, mutta toimittaja Jyrki Koulumiehen Itärakentajat-kirjassa ääneen pääsevät itse raskaan työn raatajat.

Svetogorskin ja Kostamuksen rakentajat kuuluivat pääosin suuriin ikäluokkiin ja ovat nyt jo eläkeiässä. Heidän muistojaan talletettiin Rakennusliiton, Rakennusteollisuuden ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran järjestämässä kyselyssä.

Lisäksi Koulumies haastatteli kirjaansa varten yli kolmeakymmentä rajan takana työskennellyttä kirvesmiestä, hitsaajaa, raudoittajaa, insinööriä, siivoojaa ja tulkkia.

Kostamuksen ykkösvaiheen lopulla rakennettiin kerrostaloja tulevan kaivoskaupungin asukkaille. Timpuri Oiva Suutari oli Kostamuksen työmaan maineikas pääluottamusmies. Kuva: Rakennusliitto

Suomalaisten itärakentaminen käynnistyi vuonna 1972 Svetogorskista eli entisestä Ensosta. Osalle työntekijöistä ja varsinkin heidän vanhemmilleen työkomennus luovutetulla alueella oli kova paikka.

Betoniraudoittaja Heikki Eteläpää kertoo kirjassa, että häntä harmittivat rajan päivittäinen ylittäminen ja venäläisten ase kädessä suorittamat tarkastukset. Eteläpään isä oli sotien aikana taistellut juuri Ensossa.

– Isäukko ei oikein pitänyt, kun oli kaksi poikaa ja molemmat kävivät siellä rakentamassa. Kysyi, etteikö muualla ole töitä.

Monille uransa alussa olleille nuorukaisille työskentely rajan takana oli kuitenkin välttämättömyys, sillä kotimaassa työttömyys oli korkealla. Lisäksi päivittäisestä rajanylityksestä maksettu niin sanottu rajanylitysraha oli mukava lisä tilipussiin.

Kostamus ja sitä seuranneet työmaat sijaitsivat kauempana rajasta, joten suomalainen työväki asui viikot Neuvostoliiton puolella. Jotkut eivät palanneet kotimaahan edes viikonloppuisin, koska halusivat palkkansa verottomana.

Kostamuksen työntekijöiden asumisolot olivat 1970-luvun alkuvuosina karut: rivi parakkeja ja niiden välissä pari ”kylänraittia”. Kuva: Rakennusliitto

Työpäivät olivat pitkiä, jopa 15-tuntisia, mutta vapaa-aikaakin jäi. Iltaisin suomalaiset harrastivat esimerkiksi hiihtoa, pilkkimistä ja venäjän kielen opiskelua.

Valitettavan monen vapaa-aikaan kuului myös runsas alkoholinkäyttö. Päivärahat työmailla saatiin yleensä ruplina, eikä niille löytynyt juuri muuta käyttökohdetta kuin vodka.

Alkoholinkäyttö asuintiloissa oli periaatteessa kielletty, mutta kieltoa rikottiin siinä määrin, että eräänäkin keväänä Kostamuksen talojen pihoilta löytyi 4000 tyhjää pulloa. Kostamuksessa oli jopa selviämisasema humalaisille.

Kanssakäynti paikallisten kanssa oli virallisesti kiellettyä, mutta sääntöä kierrettiin esimerkiksi pienen tavarakaupan merkeissä. Vastakkaiseen sukupuoleenkin tutustuttiin, ja muutama kirjaan haastateltu oli edelleen naimisissa venäläisen naisen kanssa.

Kirjan itärakentajat muistelevat Neuvostoliiton-vuosiaan ylpeinä ja haikeudellakin. Työ oli rankkaa, mutta se toi perheelle leivän pöytään ja pesämunan omaa taloa varten.

Komennus rajan takana tiesi myös jännitystä, seikkailua ja mahdollisuuden kurkistaa rautaesiripun taakse, vaikka Neuvostoliitto valvoikin alueellaan työskennelleitä suomalaisia tiukasti.

Itärakentajien kertomuksista paistaa suuri ylpeys suomalaista työnlaatua ja työmoraalia kohtaan. ”Tavallista pyydettiin, mutta priimaa pukkasi” piti todella paikkansa.

Neuvostoliittolaiset ihmettelivät suomalaisten kehittyneitä työkaluja, rakennusmateriaaleja ja tapaa tehdä työajalla koko ajan töitä. Suomalaisten mieliin taas on jäänyt naapurien työkulttuuria vaivannut suunnittelun puute.

Svetogorskissa uransa aloittanut insinööri Raimo Hovi muistelee kirjassa, kuinka ”veli venäläinen” rakensi varaston ilman minkäänlaisia perustuksia.

– Levytys lähti nousemaan suoraan maan pinnasta. Viisivuotissuunnitelmaan ei ollut kuulunut varaston alle jäävän sähkölinjan siirto. Mutta tämä ei haitannut. Sähköpylväs johtoineen jätettiin seisomaan entisille sijoilleen, niin että se tuli varaston katon läpi.

Harjannostajaiset Tallinnan satamatyömaalla. Kuva: Rakennusliitto

Suomalaisten rakennusvienti itään oli osa Suomen ja Neuvostoliiton välistä clearing-kauppaa. Naapuri ei tarvinnut urakoiden kuittaamiseen länsivaluuttaa, vaan maksu hoitui öljyllä ja rautapelleteillä.

Jyrki Koulumiehen mukaan projektivientisopimusten yhteenlaskettu arvo liikkuu nykyrahassa 7–9 miljardin euron paikkeilla. Henkilötyövuosia hän arvioi kertyneen yli 400 000.

Koulumies korostaa rakennusprojektien aluetaloudellista merkitystä.

– Pitkin itärajaa rakentajien kysyntä tai työn tarjonta oli voimakasta aikana, jolloin oltiin juuri pääsemässä öljykriisin synnyttämästä talouslamasta ja massatyöttömyydestä.

Jyrki Koulumies. Itärakentajat. Työmailla Neuvostoliitossa. SKS, 247 s.