Suomi sai kymmenen vuotta sitten konkurssin partaalla keikkuvalta Kreikalta vakuudet, mutta asiantuntijan mukaan niistä on ollut lähinnä haittaa
Kymmenen vuotta sitten Eurooppa keikkui eurokriisin partaalla. Uutisotsikot olivat täynnä Kreikkaa, Portugalia, Irlantia ja Espanjaa. Yhdenkin jäsenmaan konkurssi olisi ollut katastrofi koko rahaliitolle.
Heinäkuussa 2011 euromaat kokoontuivat taas yhteen kriisikokoukseen. Kreikalle sorvattiin toista tukipakettia.
Muualla Euroopassa se herätti raivoa. Hoitakoot itse ongelmansa, kaduilla huudeltiin. Myös Suomessa, jossa perussuomalaiset olivat jysäyttäneet ensimmäisen jytkynsä kevään eduskuntavaaleissa.
Suomessa demarit vaativat, että Kreikalta täytyy saada vakuudet. Jutta Urpilaisesta oli tullut juuri valtiovarainministeri, ja vaatimuksilla oli siksikin paljon pontta takanaan.
Lopulta tuossa heinäkuun 2011 kriisikokouksessa sovittiin, että jos Kreikka ei maksa velkojaan, Suomi saa hätälainaan sijoittamiaan rahoja takaisin monimutkaisen vakuusjärjestelyn kautta.
Mikään muu maa ei sellaista ollut vaatinut. Suomi oli ainoa.
– Ei niistä vakuuksista ole ollut Suomelle hyötyä. Päinvastoin niistä on tullut vain kuluja – puhumattakaan mainehaitasta, jonka Suomi vaatimuksillaan sai, yliopistotutkija Timo Miettinen Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksesta sanoo.
Hänen mukaansa vakuusvaatimuksessa oli kyse osittain sisäpoliittisesta vedosta. SDP halusi vakuuttaa ihmisiä siitä, etteivät Suomen rahat ole uppoamassa jonnekin pohjattomaan kaivoon, vaan ne saadaan tarvittaessa takaisin.
Kreikka on kuitenkin hoitanut lainojaan EU:n kanssa sovitun ohjelman mukaisesti, vaikka se tarvitsikin vielä kolmannen tukipaketin vuonna 2015. Vakuuksille ei ole tullut käyttöä. Suomi on maksanut niiden hoidosta aiheutuvista hallinnollisista kuluista investointipankeille yli miljoona euroa. Sijoitustuotto on ollut miinusmerkkinen.
– Ei niissä vakuuksissa ollut taloudellisessa mielessä mitään järkeä, Miettinen summaa.
Kreikka-vakuudet ovat kuitenkin vain yksi asia monta vuotta kestäneessä eurokriisissä. Miettisen mukaan ajanjakso muokkasi merkittävällä tavalla eurooppalaista politiikkaa ja jakolinjoja. Maanosa ei ole ollut entisensä kriisin jälkeen.
Merkittävin muutos liittyy Miettisen mukaan EU:n jakautumiseen elvytystoimia ja yhteistä budjettia kannattavaan etelään sekä tiukkaa talouskuria ja jäsenmaiden omaa vastuuta korostavaan pohjoiseen. Jako näkyy myös suurimpien EU-maiden Ranskan ja Saksan välillä.
Etelän ja pohjoisen väliin jäi kytemään epäluottamusta. Se näkyy Miettisen mukaan monissa EU:n päätöksentekotilanteissa.
– Ennen eurokriisiä tätä jakoa ei ollut. Silloin puhuttiin enemmän idän ja lännen välisestä taloudellisesta kuilusta, jota yritettiin kuroa pienemmäksi.
Ilmiöön liittyy myös oikeistopopulististen voimien nousu eri puolilla Eurooppaa. EU-kriittiset voimat saivat eurokriisistä merkittävää sytykettä ajatuksilleen. Tiukan talouskurin pohjoisessa EU:n koettiin vievän kaikki rahat Brysseliin ja köyhiin jäsenmaihin, etelässä EU:ta taas syytettiin liiallisesta sanelusta ja jäsenmaiden asioihin puuttumisesta.
Eurokriisi muutti merkittävällä tavalla myös Euroopan keskuspankin (EKP) roolia.
Kesällä 2012 EKP:n pääjohtaja Mario Draghi ilmoitti, että keskuspankki ryhtyy kaikkiin mahdollisiin toimiin euron suojelemiseksi. EKP ilmoitti myös alkavansa ostaa kriisivaltioiden velkakirjoja.
Miettisen mukaan se rauhoitti markkinoita ja koko kriisiä hyvin paljon. EKP otti myöhemminkin kriisin hoitajan roolin muun muassa ohjauskorkopolitiikallaan.
– Eurokriisi teki keskuspankista aktiivisen toimijan, joka puolustaa tarvittaessa euroalueen yhtenäisyyttä, Miettinen tiivistää.
Hänen mukaansa eurokriisi voidaankin myös nähdä tarinana, jossa EU kykeni kaikkien vaikeuksien ja ristiriitaisuuksien keskellä löytämään keinoja, joilla mentiin syvimmistä aallonpohjista eteenpäin. Unioni ei kaatunut tappeluun eikä mikään maa ajautunut konkurssiin.
– Lopullinen kertomus on vasta rakentumassa. Vasta myöhemmin tiedämme, nähdäänkö tämä suurena auttamistarinana, jolloin jäsenmaat yhdessä etsivät keinoja talouden pelastamiseksi vai suurena eripuran tarinana, joka aloitti koko unionin hajaantumisen.