Viljelijät käänsivät kelkkansa – yhä useampi pitää kastelua tärkeänä ilmastonmuutokseen sopeuduttaessa
Entistä suurempi osa Suomen viljelijöistä pitää viljelysten kastelua tärkeänä ilmastonmuutokseen sopeuduttaessa. Viime vuoden lopulla tehdyssä viljelijäkyselyssä näin arvioi noin puolet vastaajista, viisi vuotta aiemmin vain joka kymmenes.
Uudempaan kyselyyn vastasi yli 3 500 viljelijää, kertoo tutkimusprofessori Pirjo Peltonen-Sainio Luonnonvarakeskuksesta eli Lukesta. Kysymys oli muotoiltu eri tavoin kuin vuonna 2020, mutta viljelijöiden näkemysten muutos tulee Peltonen-Sainion mukaan selkeästi esille.
– Tämä on mielenkiintoinen käänne. Ero on niin iso, että se kertoo kyllä jotain asennemuutoksesta, sanoo Peltonen-Sainio.
Huomionarvoista on Peltonen-Sainion mukaan se, että viljelijät arvioivat loppuvuonna 2025 kastelutarpeen kasvavan siitä huolimatta, että saman vuoden alkukesä oli varsin sateinen ja märkyys oli paikoin pelloilla ongelmakin. Pidemmällä aikavälillä ilmaston lämpeneminen lisää helteitä ja kuivuutta Suomessakin.
Kastelua ei Suomessa vielä juurikaan käytetä kuivuudesta johtuvien, varsin toistuvien satotappioiden torjuntaan, paitsi puutarhatuotannossa ja perunanviljelyssä. Vastaisuudessa kastelu tulee kuitenkin todennäköisesti yhä tarpeellisemmaksi. Oleellista on myös huolehtia maan rakenteesta ja kasvukunnosta, Peltonen-Sainio painottaa.
Suomen viljelijöillä on puolellaan poikkeuksellinen etu moniin muihin maihin verrattuna: vesistöjä on runsaasti, ja suuri osa pelloista sijaitsee niiden lähistöllä.
Lukessa saatiin hiljattain valmiiksi Huoltovarmuuskeskuksen tilaama selvitys siitä, millaisin keinoin Suomen maa- ja metsätaloutta voidaan vahvistaa kestämään ilmastonmuutoksen tuomia haittoja paremmin. Peltonen-Sainio on yksi selvityksen tekijöistä.
Selvityksen mukaan Suomen peltolohkoista noin puolet on korkeintaan sadan metrin päässä vesistöstä ja jopa kolmasosa vesistön välittömässä läheisyydessä.
– Esivanhempamme ovat aikanaan raivanneet pellot vesistöjen läheisyyteen, Peltonen-Sainio toteaa.
Alueelliset erot ovat kuitenkin suuria. Esimerkiksi Etelä-Pohjanmaalla on alueita, joilla valtaosa peltolohkoista sijaitsee vesistön läheisyydessä, Kanta-Hämeessä taas selvästi vähemmän.
Kastelujärjestelmä on kallis investointi, mutta Suomen peltojen sijainnin ansiosta kastelun käyttökustannukset pysyvät kohtuudessa.
– Globaalisti tarkastellen kuivilla alueilla, missä joudutaan paljon kastelemaan, ensinnäkin vesi maksaa. Toiseksi vettä joudutaan usein johtamaan niin kaukaa, että myös siitä tulee melkoisesti kustannuksia, sanoo Peltonen-Sainio.
Luken selvityksen mukaan kastelukalustoon investoiminen on Suomessa kannattavaa lähinnä isoilla maatiloilla. Peltoalaa pitäisi olla vähintään 50 hehtaaria ja satotason 6 000 kiloa hehtaarilta.
– Investointituet tulevat olemaan tärkeitä kannustettaessa edelläkävijöitä kastelujärjestelmien käyttöönottoon, selvityksessä todetaan.
Ilmaston muuttuessa myös toimivan ojituksen merkitys kasvaa, Peltonen-Sainio toteaa. Osalle peltolohkoista soveltuu säätösalaojitus, joka ei perinteisen salaojituksen tapaan pelkästään johda vettä pois pellolta, vaan toimii myös kastelujärjestelmänä.
Myös viljelyn monimuotoistaminen on selvityksen mukaan tärkeää ilmastonmuutokseen sopeutumiseksi. Ohraa ja kauraa viljellään Suomessa edelleen laajimmilla aloilla, mutta kasvivalikoima on huomattavasti monipuolistunut viime vuosikymmeninä, etenkin 2010-luvulta lähtien.
– Ilmaston lämpeneminen on syy sille, että viljely on voinut ylipäätään monipuolistua, Huoltovarmuuskeskuksen tilaamassa Luken selvityksessä todetaan.
Selvityksen mukaan pelkästään ohraa tai kauraa kasvavista peltolohkoista jopa noin neljäsosa soveltuisi monimuotoisempiin viljelykiertoihin, joissa olisi kahdesti viiden vuoden aikana erikoiskasvia – esimerkiksi rapsia tai härkäpapua – sekä ohran ja kauran lisäksi muitakin viljoja.
Myös niillä peltolohkoilla, joilla kasvatetaan eri vuosina eri viljoja, on mahdollista siirtyä monimuotoisempaan kiertoon eli viljellä välillä muitakin kasveja.
Palkokasvien etuihin kuuluu se, että ne tuottavat peltoon typpeä ja siten vähentävät typpilannoituksen tarvetta. Toisaalta sekä palko- että öljykasvit ovat usein vaativampia viljeltäviä kuin viljat ja myös alttiimpia kasvitaudeille ja tuholaisille.
Luken selvityksen mukaan monimuotoisen viljelyn edelläkävijöitä ovat perinteisesti olleet luomutilat sekä toisaalta isot tilat, joilla on sekä kasvinviljelystä että sikoja tai siipikarjaa.
– Näillä kotieläintiloilla monimuotoisuus onkin omavaraisuuden lisäämisen kannalta mielenkiintoinen mahdollisuus, selvityksessä todetaan.