Sotasaalismoottorilla syntyi jatkosodan toiseksi paras hävittäjä – "Mörkö-Moranella" Airacobria saalistaneen ässän lentäjäura päättyi tragediaan
Suomen ilmavoimat joutui sekä talvi- että jatkosodassa operoimaan monenkirjavalla kalustolla, mikä asetti niin lentäjille ja huoltohenkilöstölle kovan haasteen.
Huippuluokan työkalun suomalaiset hävittäjälentäjät saivat käsiinsä vasta maaliskuussa 1943, kun Saksa toimitti ensimmäiset 16 Messerschmitt 109 -hävittäjää. Aiemmin Saksa oli suostunut myymään vain toisen luokan tavaraa sotasaalisvarastoistaan.
Saksan varastoista oli hankittu muun muassa 57 Morane-Saulnier -hävittäjää, joita Ranskasta oli saatu talvisodan aikaan lahjoituksena jo 30 kappaletta. Morane osoittautui ketteräksi hävittäjäksi, mutta sen heikkoutena oli alimitoitettu 860-hevosvoimainen Hispano-Suiza -rivimoottori. Muitakin ongelmia oli: kone oli ammuttaessa epävakaa ja sen aseet olivat epäluotettavia.
Kun omat tappiot ilmataisteluissa alkoivat kasvaa, syyskuussa 1942 Lentorykmentti 2:n komentaja, eversti Richard Lorenz esitti joko koneen hyllyttämistä tai sen varustamista tehokkaammalla venäläisellä Klimov M-105 tai M-103 -moottorilla. Niitä oli saatavilla sekä pakkolaskun tehneistä viholliskoneista että Saksan sotasaalisvarastoista.
1100-hevosvoimainen Klimov oli käytännössä venäläinen kopio tai jatkokehitelmä alkuperäisestä Hispano-Suizasta ja sopi Moranen nokalle istutettavaksi melko vähällä vaivalla. Muutostyössä kunnostui myöhemmin Saabin Draken- ja Viggen-suihkuhävittäjienkin suunnitteluun Ruotsissa osallistunut Aarne Lakomaa.
![](https://www.suomenmaa.fi/wp-content/uploads/2024/05/30716_88420-1024x670.jpg)
Koelennoilla kesällä ja syksyllä 1943 ”Mörkö-Moraneksi” ristitty kone osoittautui selvästi alkuperäistä paremmaksi. Huippunopeus oli 510 km/h luokkaa ja kohoamisnopeus jopa 25 m/s. Lopputulemana oli hävittäjä, joka hävisi suorituskyvyltään suomalaisten käytössä olleista hävittäjistä vain Messerschmittille.
Ulkonäöltään Mörkö-Moranen erotti lähinnä nokasta, joka oli alkuperäisiä ranskalaiskoneita suipompi. 240 hevosvoiman tehoeron alkuperäiseen kuuli myös käyntiäänestä, mistä koneen lempinimi kai tulikin.
Tulikasteensa tyyppi sai 16 heinäkuuta 1944, kun Värtsilän lentokentällä annettiin ilmahälytys ja kersantti Lars ”Lasse” Hattinen komennettiin Mörkö-Moranellaan ilmaan. Hetken päästä Hattinen näki kuuden Il-2 Sturmovik -maataistelukoneen muodostelman lentävän lähellä maata. Niiden yläpuolella kiersi kaksi paria Jak-hävittäjiä, toinen 1000 metrissä ja toinen 3000 metrissä.
Rämäpäisyydestään tunnettu Hattinen hyökkäsi ensimmäisen parin kimppuun, mutta venäläiset huomasivat hänet ja kääntyivät häntä kohti. Ylempi pari liittyi taisteluun, ja tilanne näytti Hattisen kannalta huonolta. Taistelun jatkuttua noin 15 minuuttia Hattinen onnistui pääsemään yhden koneen taakse ja pudottamaan sen.
Irtauduttuaan venäläishävittäjistä Hattinen kävi hätyyttämässä vielä maataistelukoneita, mutta Moranen tykki jumittui, eivätkä kiväärikaliiperin siipikonekiväärit pystyneet Il-2:n vahvaan panssarointiin.
![](https://www.suomenmaa.fi/wp-content/uploads/2024/05/159097_124620-1024x720.jpg)
Heinäkuun 30. päivänä 1944 Hattinen osallistui Mörkö-Moranellaan yhdessä Messerschmitt-hävittäjien kanssa Tolvajärvellä isoon ilmataisteluun yli 30 venäläiskonetta vastaan.
Hattinen onnistui pudottamaan kaksi amerikkalaisvalmisteista P-39 Airacobraa, mutta hyökkääminen maataistelukoneita vastaan kävi kohtalokkaaksi: Il-2:n koneen ampuja osasi asiansa, ja Hattisen Morane roihahti tuleen. Kuusi ilmavoittoa juuri saavuttanut lentäjä-ässä pelastautui laskuvarjolla, mutta sai pahoja palovammoja muun muassa kasvoihin.
Mörkö-Moranen kehitystyö viivästyi niin, että jatkosotaan ehti vain muutamia koneita. Kaikki koneella saavutetut kolme ilmavoittoa olivat Hattisen käsialaa. Kaikkiaan kuusi viholliskonetta pudottaneesta Hattisesta tuli kaksikymppisenä Suomen nuorin ja samalla viimeinen hävittäjä-ässä eli vähintään viisi ilmavoittoa saavuttanut hävittäjälentäjä.
Kaikki ilmavoimien 41 käyttökelpoista Morane-hävittäjää muutetiin Mörkö-Moraneiksi, ja tyypillä lennettiin lennettiin vuoteen 1948. Yhtään kappaletta ei säästetty edes museoon, vaan vuonna 1952 kaikki koneet romutettiin.
Sotien jälkeen Hattinen lähti Brasiliaan pölytyslentäjäksi ja toimi samoissa tehtävissä myöhemmin Suomessakin. Vuonna 1955 hän siirtyi liikennelentäjäksi Aero Oy:n palvelukseen.
Hattisen kohtaloksi koitui lento DC-3 koneen kapteenina Kruunupyyn kentältä Vaasaan 3. tammikuuta 1961. Hattinen ja koneen perämies Veikko Halme olivat viettäneet edellistä iltaa Kokkolan Seurahuoneella iltaa Aeron toimiston virkailijan kanssa. Illan aikana seurue nautti 16 pulloa olutta, 7 grogia giniä ja pullon konjakkia. Illanvietto kesti kello kahteen saakka yöllä.
Hattisen ohjaama DC-3 syöksyi maahan kello 7.40 aamulla Koivulahdessa nykyisen Mustasaaren kunnan alueella. Kaikki koneessa olleet 22 matkustajaa ja kolme miehistön jäsentä saivat surmansa. Tutkimuksissa ilmeni, että liian matalalla lentänyt kone oli joutunut jyrkän kaarron aikana ylivedettyyn tilaan ja alkavaan syöksykierteeseen.
Hattinen ja perämies Halme olivat turman tapahtuessa yhä juovuksissa. Hattisen veren alkoholipitoisuus oli ainakin kaksi promillea ja perämiehen 1,56. Onnettomuus on yhä pahin Suomessa koskaan tapahtunut siviililento-onnettomuus.