Sodan jyly vaimeni Mikkelin klubin kuuluisassa pöydässä – tarinat Marskin "hovista" elävät yhä
Nato-esikunnalla päämajakaupungin identiteettiään jälleen vahvistava Mikkeli muistetaan viime sotien ajalta varsinkin marsalkka Gustaf Mannerheimista ja hänen kuuluisasta ”hovistaan” omaperäisine tapakulttuureineen.
Mikkelin jo vuonna 1918 alkanut tarina Mannerheimin päämajakaupunkina sai jatkoa talvisodan sytyttyä joulukuun alussa 1939, kun sodanjohto siirrettiin pois pääkaupungista pommitusvaaran alta. Mikkelin valintaan sijoituspaikaksi vaikutti juuri se, että seutua pidettiin vaikeasti ilmasta hahmotettavana.
Sodanjohto asettui Mikkelin vanhalle Seurahuoneelle. Mannerheim asui askeettisessa yläkerran huoneessa ja nautti lounaansa yleisesikunnan päällikön Lennart Oeschin ja päämajoitusmestari Aksel Fredrik Airon kanssa ruokasalin pienessä kabinetissa.
Marskin Mikkelin ”hovin” varsinainen kulta-aika alkoi jatkosodassa, kun Mikkeli palasi päämajakaupungiksi. Vanhan Seurahuoneen tuhouduttua talvisodassa Mannerheim majoittui nyt Suur-Savon osuuskaupan talossa sijainneeseen hotelli Kalevaan.
Samassa rakennuksessa toimi Mikkelin Klubi, jonka tilat otettiin ylipäällikön ruokailukäyttöön koko sodan ajaksi.
Päämajassa tehtiin pitkää päivää, ainakin 12-tuntista ja tarpeen vaatiessa pidempääkin. Aikatauluja säntillisen tarkasti noudattanut Mannerheim saapui klubilleen kahdesti päivässä: lounaalle aina 12.30 ja päivälliselle kello 19.30.
Pöytäseurue kokoontui aina hyvissä ajoin eteisaulaan odottamaan Marskia, jonka nopeaan ruokailurytmiin muidenkin oli sopeuduttava.
Marsalkka istui aina pitkällä sivulla keskellä. Häntä vastapäätä istui yleisesikunnan päällikkö Erik Heinrichs ja oikealla puolella tykistönkenraali Vilho Petter Nenonen.
Marskin vasemmalla puolella istui komentoesikunnan päällikkö Wiljo Einar Tuompo ja Heinrichsin vieressä päämajoitusmestari Airo ja tiedustelupäällikkö Lars Melander, myöhemmin hänen seuraajansa Aladár Paasonen.
Pöydän päädyissä istuivat vastakkain molemmat adjutantit, Ragnar Grönvall ja O.R. Bäckman. Vieraiden läsnäolo muutti tietenkin järjestystä, kun korkeimmat arvovieraat istutettiin lähimmäksi Marskia.
Ylipäällikön vieraana nähtiin usein rintamakenraaleja, presidentti Risto Ryti ja hallituksen ministereitä ja saksalaisia sotilasjohtajia.
Saksalaisvieraisiin kuuluivat muun muassa Saksan yleisesikunnan päällikkö Wilhem Keitel, komentoesikunnan päällikkö Alfred Jodl, Saksan Norjan-joukkojen komentaja Nikolaus von Falkenhorst ja Saksan Lapin-joukkojen komentaja Eduard Dietl. Myös pahamaineinen SS:n päällikkö Heinrich Himmler vieraili Mikkelissä kesällä 1942.

Aina ruokailun alkaessa Mannerheim asetti monokkelin paikalleen ja jäi odottamaan tarjoilua kädet polvilla. Vain marsalkalla oli oikeus aloittaa keskustelu ja määrätä siten myös puheenaiheet.
Leimallista oli tietynlainen keveys, vakavammille keskusteluille oli muut paikat. Mannerheim saattoi esimerkiksi arvella tykistönkenraali Nenoselle sitkeän pihvin olleen peräisin tykistön hevosesta: tykistössä kun komentajat ovat lihavia, mutta hevoset laihoja.
Pöydässä Mannerheim kertoi usein myös tarinoita Venäjän armeijasta ja matkoiltaan ja metsästysretkistään kaukomailla. Niitä kuunneltiin suurella mielenkiinnolla, sillä aikalaistodistajien mukaan marsalkan kertojanlahjat olivat erinomaiset.
Ruuat olivat yksinkertaisia, mutta hyvin valmistettuja. Keväällä ja kesällä saatiin ja syötiin kalaa, syksyllä ja talvella lintuja ja muuta riistaa. Nenonen otti kalasta aina pään, koska ajatteli paljon ja sanoi aivojen tarvitsevan fosforia.
Vähäruokaisena tunnettu päämajamestari Airo valitsi aina lihaakin tarjoiltaessa pienimmän palan. Kerran kun Roquefort-juustoa oli toimitettu päämajaan niin raakana, ettei sinihometta ollut ehtinyt muodostua, Airo tokaisi:
– On kyllä pula-aika, kun homekin on loppunut.
Erityisen mieltynyt Mannerheim oli alueellisiin erikoisuuksiin. Niitä olivat esimerkiksi adjutantti Bäckmanin kotiseudultaan Tyrväältä tuoma kutunjuusto ja tarjoilija Taru Stenvallin satakuntalainen pitkään kermassa haudutettu ohraryynivelli.
Erilaisia ruokalahjojakin Mikkelin klubin pöydässä riitti kauriista kalkkunoihin, hanhiin ja rapuihin. ”Korpikenraalina” tunnettu Erkki Raappana lähetti joskus Rukajärven erämaista ammuttujen hirvien lihaa.
Marsalkan inhoama hauki ei kuitenkaan kelvannut pöytään edes lahjana. Sen joutui kokemaan kenraali Paavo Talvela, joka lähetti marsalkan keittiöön haukia ja erehtyi kyselemään niiden kohtaloa. Mannerheim ei peitellyt ärtymystään vastauksessaan.
– Enkö ole jo kauniisti kiittänyt niistä? Pitääkö minun vielä syödäkin ne, hän äyskäisi.
Ainakin kerran pöydässä oli jopa ostereita, jotka marsalkka oli saanut Tanskan vesillä kalastaneesta Elfvingin kalastuslaivasta. Puolet saaliista annettiin Tanskalle korvaukseksi luvasta kalastaa alueella Suomen valtion laskuun.

Ruokaryyppynä tarjottiin Rajamäen akvaviittia, puukorkkista viinaa, jonka laatu ei oikein tyydyttänyt. Päämajan komendantti, eversti Kurt Bruncrona yritti jopa saada Päämajan käyttöön alumiinikorkkisia akvaviittipulloja, mutta epäonnistui yrityksessään metallipulan vuoksi.
Kun Mannerheim ylennettiin ainutlaatuiseen Suomen Marsalkan arvoon, vanhempi adjutantti Grönvall sai tehtäväkseen nimikkoryypyn kehittämisen Suomen Marsalkalle. Muutaman päivän kokeilujen tuloksena akvaviitista, ginistä ja vermutista syntyi tasapainoiselta tuntunut yhdistelmä.
Uutta sekoitusta ryhdyttiin tarjoamaan säännöllisesti ylipäällikön lounailla ja päivällisillä. Grönvallin sekoitusohjeen mukaan litraan Rajamäen akvaviittia sekoitettiin kaksi senttilitraa kuivaa valkoista vermuttia ja yksi senttilitra giniä.
Marsalkan Venäjän armeijan Chevalier-kaartista tuoman tradition mukaisesti ryyppylasi täytettiin aina piripintaan. Ryyppy nautittiin muutamassa erässä, puraisuin. Kerralla siemaisemista pidettiin karkeana.
Jos ryyppyä ei halunnut, oli pikari syytä kääntää nurinpäin. Pöytäseurueesta kenraali Nenonen teki useimmiten näin ja uskovaisena miehenä tunnetulle kenraali Karl Fredrik Wilkamalle ryyppyä ei edes yritetty tarjota.
Ruokajuomina oli aina tarjolla olutta ja kivennäisvettä. Viinit olivat harvinaisempia ja lähinnä arvovieraita varten. Myös sotilaallisia saavutuksia juhlistettiin juomin, mutta hillitysti: esimerkiksi Viipurin valtauksen kunniaksi nautittiin vain lasi valkoviiniä ja kahvikonjakit.
Jotakin tuntematonta reittiä ylipäällikölle saatiin viskiäkin, vaikka Iso-Britannian kanssa oltiin virallisestikin sodassa joulukuusta 1941 lähtien. Mannerheimin tiedetään suosineen erityisesti Trower & Sons -tislaamon Glen Grant Malt -viskiä. Maininnan arvoista on, että marsalkka maksoi kaikki pöydissä tarjotut alkoholijuomat aina omasta pussistaan. Suomen armeijan muonitukseen alkoholi ei kuulunut edes päämajan osalta.
Ruokailun jälkeen kahviteltiin erillisessä kahvipöydässä, jossa tarjottiin konjakit ja sytytettiin sikarit. Mannerheim suosi La Planta -sikareita, joita hänelle jo sisällissodan aikana vuonna 1918 haettiin jopa linjojen takaa Pietarista. Vain kovimman kiireen alla, kuten Kannaksen suurhyökkäyksen alettua kesäkuussa 1944 saattoi sikari jäädä polttamatta.

Marsalkka Mannerheimin ”Marskin motissa” askeettinen ja kurinalainen suomalainen sotilaselämä yhdistyi menneen maailman aristokraattiseen loistoon ja tsaarien Venäjän traditioihin erikoislaatuisella tavalla
Yksi aikakausi historiaa jäi taakse, kun presidentiksi valittu Mannerheim palasi pääkaupunkiin syyskuussa 1944 välirauhan teon jälkeen. Kenraali Heinrichs siirtyi ylipäälliköksi ja otti ruokapöydästä Marskin entisen paikan. Lapin sodan päätyttyä Päämaja siirtyi Helsinkiin.
Lähteitä:
Mikko Tyni: Marskin ryyppy – Päämajan pöytäkulttuuria sotavuosina. Esitelmä Olutkulttuuriseuran Jyväskylän paikallisosaston kokoontumisessa 4.5.2016
Paavo Haavikko: Päämaja – Suomen hovi (1999)
Taru Stenvall: Marski ja hänen ”hovinsa” (1955)