Peukalo pystyyn ja menoksi — Liftaaminen oli monille suurten ikäluokkien nuorille itsestään selvä tapa matkustaa
Etelä-Karjalassa asunut parikymppinen Hillevi sai työpaikan Joensuun lähistöltä vuonna 1980. Hän lähti katsastamaan itselleen vuokra-asuntoa vanhan pariskunnan omakotitalon yläkerrasta.
Ei muuta kuin tienvarteen ja peukalo pystyyn. Äiti laittoi mukaan viemisiksi mehukanisterillisen ternimaitoa, lehmä kun oli juuri poikinut.
Kyyti Pohjois-Karjalaan löytyi, mutta perillä talonomistajat eivät olleetkaan kotona. Hillevi kirjoitti heille viestin huulipunalla – kynää ei sattunut olemaan mukana – ja jätti sen postilaatikkoon.
Kotimatkalla Hilleviä onnisti, sillä hän pääsi koko matkan Lappeenrantaan asti saman rekan kyydissä.
– Tykkätkö sie letuista, Hillevi kysäisi kuljettajalta.
Tämä myönsi pitävänsä. Niin löytyi ternimaidollekin uusi omistaja.
Hillevi on yksi kirjoittajista, jotka kertovat kokemuksistaan Marja-Leena Jalavan alkuvuonna ilmestyneessä kirjassa Liftausmuistoja. Kirjoituksissa liikutaan peukalokyydillä ympäri Suomea ja maailmallakin.
Valtaosa muistoista sijoittuu 1960- ja 1970-luvuille, jotka olivat liftauksen kulta-aikaa. ”Sattumakyytejä” oli toki pyydetty aiemminkin, mutta toisen maailmansodan jälkeen esitetyt amerikkalaiset elokuvat antoivat ilmiölle uuden nimen ja liittivät sen osaksi nuorisokulttuuria.
Monelle aikakauden nuorelle liftaamisesta tuli itsestään selvä tapa liikkua paikasta toiseen.
– Kun rahaa ei juuri ollut, kulkuyhteydet olivat heikot tai mieli teki maailmalle, oli peukalokyyti houkutteleva vaihtoehto, Jalava kirjoittaa.
Hän oli itsekin innokas liftaaja 1980-luvun alussa. Liftaten matka taittui helposti kotipaikkakunnalta Tampereelle levyostoksille, ravintolaan tai ihan vain ihmisiä katselemaan.
Kirjan liftausmuistot henkivät vapauden huumaa. Usein matkaan lähdetään tuhlaamatta juurikaan aikaa suunnitteluun. Jos ei töistä heru vapaata, niin otetaan lopputili.
Reissussa sattuu, tapahtuu ja rähjääntyy. Milloin unohtuvat kengät tienposkeen, milloin jää passi saksalaiselle huoltoasemalle. Yöt nukutaan taivasalla, luksusmatkoilla teltassa tai retkeilymajassa.
Kyydin saattaa tarjota vaikkapa Ingmar Bergman, Jörn Donner, kortiton rikollinen, ruumisauto tai lumiaura. Pari liftaajaa on löytänyt ratin takaa tulevan aviopuolisonsa.
Satunnaiset kohtaamiset tuntemattomien kanssa ovat monen mielestä parasta liftaamisessa, mutta ikäviäkin kokemuksia mahtuu joukkoon.
– Se ei ollutkaan mikään mahtava seikkailu, vaan fyysisesti ja psyykkisesti rankka matka, jolla näin paljon rumaa ja pahaa, Antti Häkkinen kuvaa vuonna 1969 tekemäänsä matkaa Välimeren rannalle.
Liftaamisen yleisyydestä huolimatta kyydinpyytäjiin ei ilmiön kulta-aikoinakaan suhtauduttu aina suopeasti. Välillä ilmassa oli Jalavan mukaan jopa moraalipaniikkia.
Kohujournalismissa toistuivat väitteet liftaritytöistä sukupuolitautien levittäjinä. Liftaamisen nähtiin myös lisäävän väkivaltaa ja muita epäterveitä ilmiöitä.
Kun liftareiden yhdistys Peukalomatkat ry pyysi vuonna 1970 kunniajäsenekseen presidentti Urho Kekkosta, tämä ei voinut suostua.
– Kun suhtautuminen yhdistyksenne tarkoitusperiin vahvastikin vaihtelee kansalaisten keskuudessa ja kun presidentti Kekkonen itse näkee ns. liftaamiseen liittyvän myös haittatekijöitä, presidentti ei voi ottaa mainitsemallanne tavalla edistääkseen yhdistyksenne tarkoitusperiä, kansliasta vastattiin.
Liftaaminen väheni Suomessa 1990-luvulle tultaessa. Suosion hiipumiseen vaikuttivat Helsingissä ja Pohjanmaalla tapahtuneet, laajasti uutisoidut liftarisurmat.
Lisäksi autoilijoista tuli Jalavan mukaan vähitellen haluttomampia jakamaan yksityisyyttään, ja liftaritkin alkoivat hakeutua mukavampien matkustustapojen pariin.
Täysin kuollut ilmiö ei edelleenkään ole. Nykyisin sitä tekevät tunnetuksi esimerkiksi liftauskisat ja reppureissaajien blogit.
Muutama kirjaan kirjoittaneistakin kertoo jatkaneensa liftaamista näihin päiviin asti. Peukalokyytien rinnalle on syntynyt myös muita yhteismatkustuksen muotoja, kuten erilaisia kimppakyytiryhmiä.
Marja-Leena Jalava: Liftausmuistoja. SKS, 151 s.
Juttu on julkaistu alun perin Suomenmaan aikakauslehdessä maaliskuussa 2022. Lehden voit tilata täältä. Digilehden irtonumeroita voit ostaa täältä.