Palkintomatkasta alkoi vuosikausien taistelu Kekkosta vastaan – suomalainen poikkeusnobelisti oli ristiriitainen hahmo myös tiedemaailmassa
Huomenna lauantaina tulee kuluneeksi tasan 80 vuotta siitä, kun AIV-nimikirjaimistaankin tunnetulle Artturi Ilmari Virtaselle myönnettiin Nobelin kemianpalkinto.
Virtanen oli myöntöhetkellä kaikkien aikojen toinen suomalainen, jolle oli myönnetty Nobelin palkinto. Hän on edelleenkin vain yksi neljästä.
Tässä joukossa Virtanen on poikkeuksellinen tapaus sikäli, että hän on ainoa luonnontieteiden saralla nobelpalkittu suomalainen. F. E. Sillanpää sai vuonna 1939 kirjallisuuden Nobelin, Martti Ahtisaari 2008 rauhanpalkinnon ja Bengt Holmström puolivirallisen taloustieteen Nobelin vuonna 2016.
Mainittakoon vielä, että suomalaissyntyinen, mutta Ruotsin kansalaisena lääketieteessä palkittu Ragnar Granit lasketaan joskus suomalaisten nobelistien joukkoon.
A. I. Virtanen palkittiin saavutuksistaan maatalous- ja ravintokemiassa, käytännössä AIV-rehusta.
Virtasen Nobel oli tavallaan toinen suomalainen maatalous-Nobel, sillä Sillanpään kirjallisuuspalkinto tuli ”syvällisestä käsityksestä maan maanviljelijöistä ja heidän suhteestaan luontoon”.
Maatalouden arjessa Virtanen lienee kuitenkin ollut se vaikuttavampi maatalousnobelisti, sillä AIV-liuosta käytti tila jos toinenkin säilörehun valmistuksessa.
Säilörehu mullisti maitotalouden. Virtanen oli kehittänyt säilöntäaineen vuonna 1928 apulaisensa Henning Karströmin (1899–1989) kanssa tarkoituksena lisätä lehmien maidontuottoa.
Aiemmin lehmät olivat joutuneet sinnittelemään talvien yli vähäravinteisella kuivaheinällä. Tämän takia lehmät eivät lypsäneet talvikausina kummoisiakaan määriä maitoa.
Säilörehun ansiosta lehmät lypsivät kunnolla talvisinkin, ja maitotiliä saatettiin tehdä ympäri vuoden. Etenkin voin vientiä AIV piristi heti tuoreeltaan.
Pitkälle 1900-luvun lopulle asti monen pienen maatilan tilistä merkittävin osa muodostui maidon tuotannosta. Verrattain pienellä määrällä lehmiä saattoi tehdä vallan kelvollisen tilin. Tasaisen varma maidontuotanto ympäri vuoden takasi tilojen toimeentulon, ja tästä saatiin pitkälti kiittää A. I. Virtasta.
Virtanen oli syntynyt 15. tammikuuta 1895 Helsingissä, mutta vietti suuren osan lapsuudestaan Viipurissa. Karjalaisuus pysyi mukana koko elämän.
Hän opiskeli useita luonnontieteitä Keisarillisessa Aleksanterin-Yliopistossa eli nykyisessä Helsingin yliopistossa 1910-luvulla suuntautuen lopulta kemian alalle.
Väitöskirjansa pinabietinihaposta hän sai valmiiksi Suomen sisällissodan jälkeen syksyllä 1918. Sodassa hän oli valkoisten puolella ja osallistui tiettävästi ainakin yhteen taisteluun.
Suuren osan urastaan hän teki Valion laboratoriossa ja omassa biokemian tutkimuslaitoksessaan. Hän oli myös Helsingin yliopiston professori.
Rehun lisäksi hän kehitti esimerkiksi voisuolan ja oman versionsa Molotovin cocktailina tunnetusta polttopullosta.
Suomen Akatemiassa hän oli sen ensimmäinen esimies. Uransa myöhemmässä vaiheessa Virtanen ei enää ollut oman alansa kehityksen aallonharjalla, mutta teki näkyvän päivätyön tiedepolitiikan, tiedevalistuksen ja myös kansanterveyden parissa.
Siinä missä kemia ja maatalous saattoivat vuolaasti kiittää Virtasta, poliittisesti hän oli ristiriitainen hahmo.
Toisaalta hän oli toiminut kyseenalaisesti myös tieteen parissa. Nobel-esitelmässään Virtanen esitteli väärennettyjä koetuloksia, jotka oli tehnyt hänen assistenttinsa. Virtanen ei koskaan korjannut virheellisiä puheitaan.
Poliittisesti Virtanen oli uransa jälkipuoliskolla vastarannankiiski suomalaisessa yhteiskunnassa.
Viimeistään opiskeluajan osakuntatoiminnassa omaksutut venäläisvastaiset ajatukset eivät olleet Moskovan välirauhan jälkeisessä ja myöhemmin YYA-ajan Suomessa huudossa. Virtanen ei pystynyt pitämään mölyjä mahassaan, vaan jo Nobel-palkintomatkallaan joulukuussa 1945 hän kohahdutti suorilla puheillaan.
Aika oli arkaa. Liittoutuneiden eli käytännössä Neuvostoliiton valvontakomissio valvoi syksyn 1944 välirauhanehtojen toteuttamista tiukasti, ja luupin alla olivat myös mahdolliset neuvostovastaiset puheet ja liikehdintä.
Virtanen kertoi Nobel-tilaisuuden lehdistötilaisuudessa Tukholmassa vastustavansa välirauhan ehtoihin kuulunutta, sittemmin Pariisin rauhansopimuksessa vahvistettua Karjalan luovuttamista. Silloinen oikeusministeri Urho Kekkonen tulistui tällaisista puheista hauraan rauhan ollessa vielä tuore asia.
Tästä alkoi Virtasen pitkä taistelu Paasikiven-Kekkosen linjaa vastaan.
Presidenttien J. K. Paasikiven ja Urho Kekkosen nimiä kantava ulkopolitiikan doktriini korosti Suomen puolueettomuutta ja hyviä suhteita joka suuntaan kestävän rauhan takeena, eritoten idänsuhteiden korostuessa. Itäsuuntausta länsimielinen ja oikeistolainen Virtanen ei voinut hyväksyä.
Virtanen ei pelännyt tuoda mielipiteitään esiin, ja hänet huomattiin myös eräässä todella merkittävässä suomalaisen politiikan käännekohdassa.
Urho Kekkonen toimi pääministerinä melkein koko 1950-luvun aina vuoteen 1956 asti. Tuolloin hän nousi tasavallan presidentiksi äärimmäisen pienellä valitsijamiesäänten erolla.
Kekkonen oli pääministerinä noussut puoluerajat ylittävän jakolinjan toisen puolen ykkösnimeksi.
Kekkosen häilyvään leiriin voidaan lavealla katsantokannalla katsoa kuuluneen oman puolueen maalaisliiton nuoren siiven, laitavasemmiston ja osan sosiaalidemokraateista sekä niin sanotun edistyksellisen oikeiston. Kekkosta vastustivat oikeistoyhteistyöhön suuntautuneet asevelisosiaalidemokraatit ja melkein koko kokoomus. Myös maalaisliiton vanhassa polvessa oli voimakasta Kekkos-vastaisuutta.
Paasikiven-Kekkosen linjan vastustajia pidettiin kannattajien keskuudessa ulkopoliittisesti epäluotettavina. Tämä katsantokanta tuli lopulta vallitsevaksi.
Kokoomuksen taustakeskusteluista lähti liikkeelle idea Kekkosen presidenttitien tukahduttamiseksi. Ratkaisu voisi olla kansaa Nobel-palkinnollaan ylevöittänyt, Kekkos-vastaiseksi tiedetty A. I. Virtanen.
Virtanen kieltäytyi kunniasta kohteliaasti.
– En mie ruppee, mie oon tiedemies, en mie ruppee, hänen kerrotaan sanoneen.
Virtasen pojanpoika arvioi myöhemmin, että Virtanen olisi saattanut hyvinkin lähteä kisaan, jos olisi voinut luottaa siihen, että saisi hoitaa presidentin virkaa omien oppiensa mukaan. Hän kuitenkin arvioi, että velvollisuus idänsuhteiden hoitoon olisi sen luontoinen, että hän ei sitä voisi toteuttaa.
Kekkosen nousu presidentiksi vaikeutti Virtasen johtaman Suomen Akatemian toimintaa, ja 1960-luvulla presidentti käynnisti lopulta prosessin, joka johti akatemian lakkauttamiseen. Virtanen väistyi johtopaikalta akatemian sääntöjen mukaisesti täytettyään 70 vuotta vuonna 1965.
Kekkonen pyrki presidenttiaikanaan syrjäyttämään Virtasen muutamaan otteeseen Suomen Akatemian johdosta omilla miehillään, mutta ei onnistunut tässä.
Vuoden 1956 vaalien aikaan Virtanen kampanjoi aktiivisesti Kekkosen valintaa vastaan. Juurikaan hän ei kuitenkaan maininnut Kekkosta nimeltä.
Hänen pääviestinsä koko Kekkos-vastaisuudessaan oli, että maan YYA-linja oli ”kaltevan pinnan politiikkaa”, joka ajaisi lopulta Suomen kommunistisen suurvallan kitaan. Karjalan palauttamisen puolesta Virtanen kampanjoi myös.
Hän oli aktiivinen Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -säätiön piirissä. Säätiö teki aktiivista kommunisminvastaista työtä, ja sen kokous- ja julkaisutoiminta oli laajaa.
Kun tieto Kekkosen valinnasta tasavallan presidentiksi tuli julki, Virtasen kerrotaan järkyttyneen niin, että lehahti vitivalkeaksi. Hän laahusti puheenjohtamastaan kokouksesta kesken kaiken kumaraisena kotiinsa sanomatta sanaakaan.
Virtanen sai järkytyksensä johdosta peräti sairausloman. Hän matkusti Sveitsiin toipumaan.
Artturi Ilmari Virtanen jatkoi pienen tauon jälkeen aktiivista poliittista vaikuttamista. Oikeistolehdet julkaisivat mielellään hänen mielipidekirjoituksiaan.
Pääasiassa Virtanen keskittyi kuitenkin tieteeseen. Hän jatkoi aktiivista toimintaansa 1960-luvun lopulle, mutta terveyssyyt pakottivat antamaan lopulta periksi.
1968 Virtasella diagnosoitiin Parkinsonin tauti. Kaatuminen ja siitä seurannut luunmurtuma lokakuussa 1973 vei hänet sairaalaan, jossa hän kuoli marraskuun 11. päivänä keuhkokuumeeseen 78 vuoden iässä.
Virtanen haudattiin Hietaniemen hautausmaalle. Valtioneuvoston seppeleen laski opetusministeri Marjatta Väänänen. Presidentti Kekkonen lähetti muistotilaisuuteen adressin.
Virtasen muistomerkki pystytettiin Helsinkiin vuonna 1995. Tuolloin hänen syntymästään tuli kuluneeksi sata vuotta. Hänen mukaansa on nimetty bakteeri, asteroidi sekä kraatteri kuussa. Itä-Suomen yliopiston yhteydessä toimii Virtasen nimeä kantava instituutti. Virtanen on saanut myös lukuisia muita kunnianosoituksia.
Lähteitä ja lisätietoa