"Opiskelu olisi ollut kaikkein rakkainta" – suomalaisen naisen asema mullistui sadassa vuodessa

Naiset täytyy vapauttaa työltä kodille!

Suomen ensimmäisen naisministerin Miina Sillanpään (1866–1952) vaatimus kuulostaa nykypäivänä oudolta, mutta 1930-luvun oloissa se oli varsin ymmärrettävä.

Päiväkoteja, äitiysvapaita tai -tukia ei ollut ja työpäivät olivat pitkiä ja raskaita.

Nykypäivän ihmisellä on selvä käsitys siitä, mitä on naisten ja miesten välinen tasa-arvo ja millaiset teot ovat sitä historian saatossa parantaneet.

Meidän arvomme eivät kuitenkaan kerro paljon siitä, miten menneisyyden ihmiset ovat asiat kokeneet, Suomen historian emeritaprofessori Irma Sulkunen korostaa.

Työelämä nähtiin naista orjuuttavana.

Naisliikkeessä nähtiin, että tasa-arvo toteutuu miesten ja naisten erilaisuuden kautta. Tasa-arvo koettiin eri tavalla myös eri yhteiskuntaluokissa, Sulkunen kertoo.

Naisten äänioikeutta vastustettiin ruotsinkielisissä liberaaleissa piireissä. Niissä ajateltiin, että naisia ei voi turmella siinä julkisessa maailmassa, joka kuuluu vain miehille. Julkinen maailma sisältää myös poliittisen toiminnan.

– Alemmille väestöryhmille tällaisia ajatuksia ei ollut olemassakaan, Sulkunen sanoo.

Työväenliike puolsi voimakkaasti naisten äänioikeutta, joka toteutui vuonna 1906. Asiaan suhtauduttiin hyväksyvästi myös maalaisväestössä.

Sulkusen mukaan henkinen perinne oli näillä kahdella ryhmällä sama. Naiset olivat aina tehneet paljon töitä miesten rinnalla maatiloilla ja tehtaissa.

Sulkunen ihmetteleekin, miksi vuoden 1907 ensimmäiseen eduskuntaan valittiin vain kaksi naista maatalousväestöstä: suomalaisen puolueen Eveliina Ala-Kulju ja Maalaisliiton Hilma Räsänen.

Räsänen oli Maalaisliiton ainoa naisehdokas.

– Olen miettinyt, säilyikö maaseudulla kuitenkin voimakkaampana käsitys patriarkaalisesta järjestelmästä, jossa mies on se, joka julkisesti edustaa.

Säilyikö maaseudulla voimakkaampana käsitys patriarkaalisesta järjestelmästä?

Hilma Räsänen näki naisen yksilöllisenä ja vapaasti omia ratkaisujaan tekevänä.

Eduskunnassa hän kysyi, miksi maanviljelyskoulut oli tarkoitettu vain miehille. Vastakaikua ei tullut. Ala-Kuljukin katsoi naisen paikan olevan kodin piirissä, tulevan sukupolven kasvattajana.

Puoluejohdossa vaikuttanut Räsänen vastusti maalaisliiton erillisen naisliiton perustamista.

”Yhtä vähän kun on erikoisia miestenjärjestöjä, yhtä vähän mitään erikoisia naisjärjestöjä on tarpeen puoluetaistelun varalta, sillä eiväthän maalaismiesten ja naisten edut ole syvemmin katsoen ensinkään ristiriidassa”, Räsänen perusteli.

Keskustanaisten tarina alkaakin vasta vuodesta 1941.

Suomen itsenäisyyden ensimmäisinä vuosikymmeninä suomalaisen tytön uramahdollisuudet eivät olleet kummoiset.

Vantaan Tikkurilassa asuva 100-vuotias Lyyli Lehijoki oli seitsemänkuinen Suomen itsenäistyessä. Hän asui lapsuutensa Sonkajärvellä, kävi kansakoulun ja jatkokurssin sen päälle. Hänellä oli kaksi siskoa ja yksi veli, kaksi veljeä menehtyi jo keskosvauvoina.

Lehijoki muistaa saaneensa koulussa kymppejä etenkin matematiikasta. Koulupäivän jälkeen alkoivat kotityöt.

Lyyli-tyttö kantoi sisälle puita ja vettä, teki oljesta silppua kotieläimille ja lypsi lehmiä. Lyyli haaveili opinnoista kauppakoulussa ja kysyi Amerikasta palanneelta tädiltään rahaa lainaksi opintoja varten.

– Täti kysyi että millä maksat takaisin, eikä lainannut. Opiskelu olisi ollut kaikkein rakkainta.

Lyyli-tyttö kantoi sisälle puita ja vettä, teki oljesta silppua kotieläimille ja lypsi lehmiä.

Kauppakoulun sijaan Lehijoki lähti jo rippikouluiässä piiaksi Kuopioon, Kattilaharjun taloon.

Hän teki siellä kotitöitä, lypsi lehmiä sekä hoiti viisihenkisen perheen sairasta äitiä. Lehijoki muistaa, kuinka hän laittoi rouvan jalkoihin lyijyvesikääreitä ja punkteerasi tämän rintoja.

– Vapaapäivää ei ollut yhtään kertaa kuuteen kuukauteen.

Lehijoen siskon oli määrä mennä Helsinkiin Auroran sairaalan keittiöön töihin, mutta hän oli löytänyt miehen Nurmijärveltä ja halusi jäädä sinne. Niinpä hän tarjosi paikkaa Lyyli-siskolleen, joka tarttui tilaisuuteen.

Sairaala oli ruotsinkielinen, mikä tuotti Lehijoelle aluksi päänvaivaa. Kielitaito kuitenkin karttui. Pian jo muut työntekijät tulivat kysymään Lehijoelta, mitä ruokalistalla tänään lukee.

– Minä vastasin, että liverlootaa ja lihasylttyä.

Vapaapäivää ei ollut yhtään kertaa kuuteen kuukauteen.

Helsingissä Lehijoki tapasi miehensä Niilo Lehijoen.

Pariskunta meni vihille elokuussa 1939. Vain kahden kuukauden kuluttua häistä mies lähti talvisotaan Harjun ruumishuoneelta Helsingin Sörnäisistä, osoitteena oli Kuolemanjärvi.

Lyyli Lehijoki jäi kuitenkin leskeksi vasta vuonna 1992. Sotavuosinakin hän työskenteli Aurorassa. Karmeat raaka-aineet jäivät erityisesti mieleen.

Veriruokaa valmistettaessa veri ei tahtonut mennä siivilästä läpi, koska siinä oli niin paljon lieroja.

– Sotilaat söivät sitä silti, eikä kukaan sairastunut, Lehijoki kertoo.

Vain yksi ruokalaji jäi sotilailta syömättä: ohrapuuro jonka seassa oli yrttejä ja vihanneksia.

Perheeseen syntyi kolme tytärtä ja oma talo rakennettiin Ala-Tikkurilaan. Lasten kasvettua vanhemmat muuttivat kerrostaloasuntoon, jossa Lehijoki asuu yhä.

Lehijoki kävi kodin ulkopuolella töissä eläkeikään saakka. Auroran sairaalan keittiön lisäksi hän työskenteli sen leipomossa ja Laakson sairaalan keittiössä.

– Äiti piti työstään ja työkavereistaan. Hän opetti meillekin työnteon mallin, lapsuudenkodissaan nyt asuva keskimmäinen tytär Ulla Karttunen kertoo. Hän käy auttamassa äitiään päivittäin.

Lehijoella on nuoruudestaan sellainen mielikuva, että naiset tekivät enemmän töitä kuin miehet.

– Ennen vanhaan miehet eivät missään nimessä tulleet tiskaamaan, he olivat ruokalevolla pitkin penkkejä syömisen jälkeen.

Mahdollisuuksien tasa-arvo oli kaukana vielä Lehijoen lapsuudessa ja nuoruudessa.

Tavallisen maalaistytön ja varakkaan perheen kaupunkilaistytön koulutusmahdollisuudet eivät kohdanneet.

– Piikominen oli tytöille erittäin keskeinen itsenäistymisen väylä, joku pääsi kauppa-apulaiseksi tai tehtaaseen. Jos oli varaa, saattoi mennä emäntäkouluun, Sulkunen sanoo.

Hän nostaa kuitenkin suomalaisen koulujärjestelmän tärkeimmäksi tekijäksi tasa-arvon tiellä. Toisin kuin monissa muissa maissa, Suomessa rakennettiin alusta alkaen yhteiskoulut tytöille ja pojille.

Se tarjosi pohjan yhteiselle toiminnalle eikä jakanut lapsia sukupuolen perusteella.

Piikominen oli tytöille erittäin keskeinen itsenäistymisen väylä.

Muualla yhteiskunnassa sukupuoliroolit ovat kuitenkin olleet 1900-luvulla tiukat, kun niitä vertaa pariin edeltävään vuosisataan. Ihmisiä alettiin lokeroida etenkin seksuaalisen suuntautumisen perusteella.

Demokratiakehityksen sisälle rakentui sukupuolittunut kansalaisuus, jossa on selkeät miesten ja naisten alueet.

Sulkunen kertoo, että naiset suljettiin kokonaan pois äänioikeuden piiristä vajaat 40 vuotta ennen toteutunutta äänioikeutta. Sitä ennen nainen sai periaatteessa äänestää, jos hän ei ollut miehen holhouksen alainen ja hänellä oli maaomaisuutta. Äänestämään pääsi siis esimerkiksi varakas leski.

Samaan sukupuoleen kohdistuneet seksuaaliteot kriminalisoitiin Suomessa vuonna 1894.

Sulkunen on tutkinut aikalaistekstejä 1700- ja 1800-luvuilta ja huomannut, että kahden fyysisen sukupuolen välillä oli paljon harmaita alueita.

Vanhassa maalaisyhteiskunnassa oli joustavat sukupuoli-identiteetit. Nainen saattoi jopa kulkea housuissa ja polttaa tupakkaa. Kirjoitettiin myös transvestiiteista ja ihmisistä, joiden sukupuoli on synnynnäisesti epäselvä. He elivät kahden sukupuolen välimaastossa.

Sulkusen mukaan se läheisyys, jota miehet ja naiset tunsivat samaa sukupuolta kohtaan, on suorastaan hämmentävää.

– Nykymittapuulla sanottaisiin, että tuo on homo ja tuo on lesbo. Ei sitä määritelty silloin niin, se oli vain luonnollista.

Vanhassa maalaisyhteiskunnassa oli joustavat sukupuoli-identiteetit.

Sulkunen kertoo, että sukupuolten olemuksellinen erottelu sai naisliikkeeltä tukea ulkomailla, ja ajatus voimistui Suomessa 1900-luvulle tultaessa.

Ihmiset alkoivat puhua, että nainen on sopiva tiettyyn tehtävään ja mies toiseen. Sukupuoli-identiteetit kärjistyivät ja niiden välitila hävisi.

Nyt näyttää siltä, että ympyrä on sulkeutumassa ja olemme palaamassa aikaan ennen tiukkoja sukupuolirooleja.

Jako miehiin ja naisiin on jälleen kyseenalaistuksen alla.

– Nyt on taas monia sukupuoli-identiteettejä, jotka hakevat tasa-arvoa, Sulkunen toteaa.

Sotien aikana naiset tekivät miestenkin työt, mutta Sulkunen ei näe, että se olisi vaikuttanut merkittävästi naisten lähitulevaisuuteen.

Sotien jälkeen kotirouvan rooli nousi uuteen kukoistukseensa. Lapsia syntyi paljon, naiset hoitivat suuria ikäluokkia ja pientiloja.

Naisten asema työmarkkinoilla alkoi voimistua 1960-luvulta lähtien, jolloin tasa-arvokysymykset nousivat uudelle tasolle.

1970-luvulla hyvinvointivaltio täydentyi. Laki lasten päivähoidosta helpotti naisten työssäkäyntiä ja opintotuki korkeakoulutusta.

Nyt naiset ovat jo pitkään olleet miehiä koulutetumpia.

Suomi on edelläkävijämaa naisten ja miesten tasa-arvossa, Sulkunen korostaa.

– Naiset ovat alusta lähtien osallistuneet eduskuntatoimintaankin, vastaavista mahdollisuuksista on useimmissa maissa vain haaveiltu. Sillä on ollut merkitystä naisen omakuvalle.

Suomi on edelläkävijämaa naisten ja miesten tasa-arvossa.

Lahjakkaimmallakin naisella on tuhatta vertaa enemmän ulkoapäin tulevia esteitä ja vaikeuksia kuin miehisellä työtoverilla, lausui kirjailija Minna Canth 1880-luvulla.

Onko tilanne muuttunut?

Tasa-arvovaltuutettu Jukka Maarianvaara on parhaillaan perhevapaalla, joten Suomenmaan kysymyksiin vastaa toimistopäällikkö Anja Nummijärvi tasa-arvovaltuutetun toimistosta.

Hän näkee, että naisten ja miesten välinen tasa-arvo ei tule koskaan valmiiksi. Pitkäkestoisia ongelmia ovat muun muassa naisiin kohdistuva väkivalta ja naisten ja miesten väliset palkkaerot.

Naiset ovat olleet Suomessa hyvin edustettuna poliittisessa päätöksenteossa, mutta nyt naisten osuus politiikan huipputasolla näyttää laskeneen huolestuttavasti.

Samapalkkaisuuden edistämiseksi palkkatietojen avoimuutta pitäisi lisätä myös yksityissektorilla, Nummijärvi näkee.

– Perhevapaajärjestelmää tulisi kehittää niin, että myös miehet ryhtyisivät pitämään vapaita nykyistä enemmän.

Nummijärvi muistuttaa, että nuorten suuntautuminen koulutukseen ja ammatteihin on edelleen hyvin sukupuolittunutta.

– Pelkistäen, tytöt haluavat hoiva-alalle ja pojat teknologiateollisuuteen. Sukupuolistereotypioiden purkaminen edistäisi tasa-arvoa niin työelämässä kuin yhteiskunnassa muutoinkin.

Lyyli Lehijoen kotoa on muutaman kilometrin matka Vantaan Itä-Hakkilaan rivitalokotiin, jossa asuu 9-vuotias Jenny Purola.

Hän käy läheistä koulua, jossa parasta ovat välitunnit kavereiden kanssa. Kesän jälkeen alkaa kolmosluokka. Kesältä Jenny odottaa erityisesti perheen lomamatkaa Espanjaan.

Koulun jälkeen hän on usein kaksin kotona 11-vuotiaan veljensä kanssa, kunnes vanhemmat tulevat töistä kotiin.

– Paahdan välipalaksi leipää ja räplään kännykkää, Jenny naurahtaa.

Puhelimellaan hän katsoo videoita YouTubesta ja lähettelee kavereilleen WhatsApp-viestejä.

Jennyn isän Konsta Purolan mukaan tytön koulu sujuu hyvin, mutta läksyjen tekemisestä pitää muistutella – ja huoneen siivoamisesta. Se on usein hujan hajan.

– Mutta se on minun huone, Jenny huomauttaa.

Hän kertoo tekevänsä joskus viikkorahansa eteen vähän kotitöitä kuten astianpesukoneen tyhjentämistä. Harrastuksiin kuuluvat jumppa ja jazztanssi.

Mitä Jenny haluaa tehdä isona?

– Haluan tulla poliisiksi ja ottaa rosvoja kiinni. Ja asua maatilalla jossa on hevonen, kaksi pupua ja kilpikonna.

Jenny miettii pitkään, kun häneltä kysyy, millainen maa Suomi on.

– Mieleen tulee metsät ja se, että Suomi on maailman paras maa kierrättämisessä. Opin sen koulussa.

Lähde: Yksi kamari – kaksi sukupuolta. Eduskunnan kirjaston verkkokirja, 2017.

Reportaasi ilmestyi alun perin Suomenmaan viikkolehdessä 9.6. Lehden voit tilata täältä .