Nuori mies seisoi väärissä joukoissa – "Punaiset lippumme olivat tahraantuneet viattomien ihmisten vereen", sanoo taistolaisuuttaan katuva kirjailija Lauri Hokkanen
Taistolaismenneisyys on aihe, joka muistelmissa ohitetaan mielellään mahdollisimman vähällä huomiolla. Koko nuoruutensa liikkeelle uhrannut Lauri Hokkanen tekee toisin.
Hokkasen vappuna ilmestynyt kirja Kenen joukoissa seisoin on 500-sivuinen purkaus, jossa kirjailija katuu punaista menneisyyttään.
”Massamurhavaltion tarmokas asiamies”, ”nykyajan suurimman ihmisteurastamon puolustaja” – siinä pari esimerkkiä synkistä luonnehdinnoista, joilla Hokkanen ruoskii nuorta itseään.
– Punaiset proletaarista internationalismia julistavat lippumme olivat tahraantuneet lukemattomien viattomien ihmisten vereen. Tämän historiallisen tosiasian edessä ei voi julistaa syyttömyyttä vaan kokea häpeää, ei kollektiivista vaan yksityistä, hän kirjoittaa.
Lauri Hokkanen syntyi Mikkelissä vuonna 1950 tavallisen työläisperheen kuopukseksi. Hän oli innokas partiolainen, kunnes tempautui Euroopan hulluna vuotena 1968 mukaan taistolaisuuteen. Miksi ihmeessä, hän pohtii kirjassaan.
Hokkanen kertoo heränneensä uskonto- ja yhteiskuntakritiikkiin lukiossa. Hän kantoi sukupolvensa tavoin sodan taakkaa ja ydinsodan pelkoa.
Uusi viestintäväline televisio toi olohuoneisiin Vietnamin sodan ja Biafran nälkäänäkevät lapset. Jotain piti tehdä.
Ensin Hokkasesta tuli rauhanaatteen puolustaja. Kun Neuvostoliiton tankit vyöryivät Prahaan elokuussa 1968, hän vastusti miehitystä.
Pian ajattelu radikalisoitui. Muiden taistolaisnuorten tavoin Hokkanen ryhtyi ihannoimaan Neuvostoliittoa ja pitämään väkivallan käyttöä Tšekkoslovakiassa oikeutettuna. Nuorten esikuva oli Otto Wille Kuusinen, ja he uskoivat Suomen olleen talvisodan hyökkääjä.
Hokkasen mukaan ratkaisu perustui tunteeseen, ei järkeen. Neuvostoliitto oli voimakas ja mahtava ja sen propaganda väkevää.
Osansa oli Hokkasen mukaan myös Suomessa vallinneella valheellisella ystävyyden ilmapiirillä. Presidentti Urho Kekkoselle jatkuva neuvostoystävyyden vakuuttelu oli poliittista peliä, mutta osaan nuorista se meni täydestä.
Neuvostoliiton ihmisoikeusrikkomuksista vaiettiin. Nuoret tiesivät kyllä natsi-Saksan keskitysleireistä, mutta Stalinin hirmutekojen esille ottamista pidettiin neuvostovastaisuutena.
Hokkanen muutti Helsinkiin ja ryhtyi kokopäivätoimiseksi vallankumoukselliseksi. Äiti oli toivonut pojastaan pappia, mutta tulikin punapappi.
SKP oli jakautunut etäisyyttä Moskovaan ottaneeseen enemmistöön ja neuvostomieliseen vähemmistöön. Taistolaisvähemmistöllä oli oma varjo-organisaationsa puolueen sisällä, ja sen leipiin Hokkanenkin työllistyi.
Virallisesti Hokkanen työskenteli Tiedonantaja-lehden levikin parissa. Hän korostaa päätoimittaja Urho Jokisen roolia nuorten taistolaisten oppi-isänä. Taistolaisille nimen antanut Taisto Sinisalo oli Hokkasen mukaan pumpulipoliitikko, liikkeen todellinen ideologi oli Jokinen.
Hokkanen omisti nuoruudestaan 15 vuotta taistolaisuudelle. Pikkuhiljaa hän leipääntyi ja kyllästyi jatkuvaan vihanpitoon enemmistöläisten kanssa. Pienissä piireissä alettiin keskustella yhä enemmän Neuvostoliiton ongelmista.
Hokkasen lopullinen irtautuminen taistolaisuudesta voidaan laskea Ahti Karjalaisen ansioksi. Kommunistit olivat mukana hankkeessa, jossa Karjalainen olisi tuotu mustana hevosena vuoden 1982 presidentinvaaleihin.
Tähän Hokkanen ei halunnut osallistua. Hän liittyi niin sanottuihin kolmaslinjalaisiin, jotka pyrkivät puolueen yhdistämiseen. Seurauksena oli potkut töistä ja leimaaminen CIA:n agentiksi.
Hokkanen oli politiikan jättäessään 32-vuotias. Hän oli työtön, vailla koulutusta, avioeron partaalla ja alkoholisoitunut.
”Aivonsa narikasta haettuaan” Hokkanen pääsi töihin lautapojaksi. Hän raitistui ja opiskeli rakennusmestariksi sekä päihdetyöntekijäksi.
Hokkasen eläkepäivillään kirjoittama kirja on mielenkiintoinen, mutta valitettavan rönsyilevä. Kirjailijan mukaan kyseessä eivät ole muistelmat, vaan ”ideologis-poliittinen jälkikirjoitus”.
Tavalliselle lukijalle ideologiaa on liikaa. Kirja alkaa kerta toisensa jälkeen ikään kuin alusta: aina kun Hokkanen pääsee itse asiaan eli omaan taistolaisuuteensa, hän palaakin taas Leniniin ja Staliniin.
Lauri Hokkanen: Kenen joukoissa seisoin. Taistolaisuus ja valtioterrorin perintö. Docendo, 498 s.
Juttu on julkaistu alun perin Suomenmaan aikakauslehdessä kesäkuussa 2021. Lehden voit tilata täältä. Digilehden irtonumeroita voit ostaa täältä.