Näkökulma: Kiusallisesta asetelmasta puheenjohtajakisaan lähteneet Kaikkonen ja Kulmuni eivät ole vielä saaneet keskustan kenttää syttymään – nyt heiltä odotetaan isompaa vaihdetta silmään
Keskustan puheenjohtajaehdokkaiden kierros alkaa olla loppuhuipennusta vaille valmis.
Katri Kulmuni ja Antti Kaikkonen kohtaavat perjantaina Jyväskylässä, lauantaina Lapinlahdella ja sunnuntaina Kajaanissa.
Maanantaina on vielä Vantaan tilaisuus ja siinäpä se turnee sitten on. Reilun viikon päästä jompikumpi heistä kruunataan keskustan uudeksi puheenjohtajaksi.
Mistään huipentavasta finaalitunnelmasta ei silti voida puhua.
Vaikka Kulmunin ja Kaikkosen kohtaamiset ovat vetäneet väkeä, ihmiset ovat taputtaneet, nauraneet ja purkaneet tuntojaan, niin silti yleistunnelma on pysynyt tasaisen asiallisena, hieman vaisuna.
Tiivistäen voisi sanoa, että draivi on puuttunut.
Median arvioissa keskustan puoluejohtajavalintaa on luonnehdittu umpitylsäksi.
Suomenmaa on seurannut useita Kulmunin ja Kaikkosen kohtaamisia.
Rovaniemen , Oulun , Iisalmen ja Ilta-Sanomien järjestämän Helsingin Sanomatalon tenttien loppupäätelmä on sama: kaksikon väliltä ei löydy juuri mitään eroja.
Ehdokkaiden samanmielisyyttä on nostettu yhdeksi syyksi siihen, ettei puheenjohtajakilpa oikein sytytä. Nyt jos koskaan keskusta kaipaisi kunnon keskustelua, joissa ovien karmia vähän paukuteltaisiin ja mattoja tampattaisiin oikein kunnolla.
Sitä mieltä ovat olleet ehdokkaat itsekin.
– Keskustassa ei pelätä yhteenottoja. Se on terveen kansanliikkeen mieltä, Kulmuni sanoi Ylen haastattelussa.
Moni on tosin huomauttanut, että suurempi ongelma olisi se, jos saman puolueen puheenjohtajaehdokkaat olisivat eri mieltä kaikesta. Asiaan kiinnitti huomiota myös Suomenmaan pääkirjoitus aiemmin elokuussa.
Ja totta onkin, ettei Kaikkosen ja Kulmunin tappavan tasainen samanmielisyys ehkä olekaan se suurin ongelma.
Asetelma on ollut alusta alkaen hyvin haastava. Keskustalla on niskassaan yksi historiansa pahimmista vaalitappioista. Puolueen kriisitila on syvä. Jäljellä on apatiaa, suuttumusta ja katkeruutta.
Tappiosta omat johtopäätöksensä vetäneen Juha Sipilän ilmoitus jättäytyä pois keskustan puheenjohtajuudesta sai monien päät kääntymään kansanedustaja Annika Saarikon suuntaan.
Niin keskustalaisten kuin mediankin edustajien puheissa Saarikko tuntui olevan selkeä ykkösehdokas. Muista ei oikein edes puhuttu.
Saarikko sanoi kuitenkin ei, erittäin ymmärrettävistä syistä.
Tämä jätti silti keskustan sisälle kytemään ajatuksen, että entä jos Saarikko sittenkin. Puheissa ovat vilahdelleet ajatukset pätkäpuheenjohtajuudesta ja Vantaan puoluekokouksessa ensi kesänä käytävästä uudesta puheenjohtajavaalista.
Viimeksi näitä puheita pyrki hillitsemään Helsingin Keskustan puheenjohtaja Antti Siika-aho.
Spekulaatiot eivät ole täysin vaimentuneet, vaikka Saarikko on selvin sanoin kertonut, että keskustan kannattaa nyt valita pitkäaikainen puheenjohtaja.
Samaan aikaan puheenjohtajakisaan on keskustan sisällä toivottu lisää ehdokkaita.
Kulmunille ja Kaikkoselle tilanne asettaa oman vaikeutensa. Joku sanoisi sitä kiusalliseksikin.
Tosiasia on silti se, että vain he kaksi ovat ehdolle asettuneista varteenotettavia vaihtoehtoja keskustan puheenjohtajiksi. Ja keskustan puheenjohtajasta päätetään nyt Kouvolassa, ei Vantaalla kesäkuussa.
Muista vaihtoehdoista on tietyllä tavalla turha keskustella.
Eivätkä Kulmuni ja Kaikkonen ole liikkeellä millä tahansa meriiteillä. Molemmat ovat ovat toimineet keskustan ydinpaikoilla ja kantavat nyt tärkeitä ministerinsalkkuja.
Kompetenssia siis löytyy.
Jossain kuitenkin hiertää melko pahasti, kun spekulaatiot elävät ja kenttäväki ei oikein lähde mukaan kisaan.
Toki kisan laimeudesta ei välttämättä voi vetää mitään kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä.
Niin keskustan kuin minkä tahansa muunkin puolueen puheenjohtajuus on nykypäivänä hyvin vaativa ja raadollinen tehtävä. Mittelöihin ei ole siksi tunkua. Harva haluaa uhrata koko elämänsä.
Esimerkiksi vihreiden kesäkuiseen puheenjohtajuuskamppailuun ilmottautui lopulta vain yksi nimi: Maria Ohisalo. Jos keskustan kisa on umpitylsä, niin vihreillä se oli sitä vielä paljon enemmän.
Eikä demarienkaan talvella 2017 käytyä puheenjohtajakisaa voi luonnehtia miksikään hurmoshenkiseksi, vaikka Timo Harakka ja Tytti Tuppurainen haastoivat istuvaa puheenjohtajaa Antti Rinnettä. Kisa oli hyvin laimea.
Silti demarit ovat nyt pääministeripuolue ja silti vihreät keikkuu nyt kannatuslukemien aallonharjalla. Puheenjohtajakisan laimeus ja kannatuksen suuruus eivät siten pelaa aina yksi yhteen.
Sitä ei kuitenkaan voi kiistää, että keskusta tarvitsee kipeästi sisäistä tuuletusta ja pikaista jäsenkunnan innon nostatusta.
Puheenjohtajakisan ehdokaskaksikolta voi perustellusti vaatia vastauksia siihen, että miksi he eivät ole ison kansanliikkeen johtopaikoille pyrkivinä henkilöinä saaneet kenttää syttymään.
Miksi he eivät ole saaneet edes alulle sitä prosessia, jossa keskustalaiset alkaisivat hiljalleen uskoa, että peliä ei ole vielä menetetty ja tästä noustaan vielä?
Miksi he eivät ole saaneet esitettyä sellaisia konkreettisia avauksia, joista keskustalaiset olisivat innostuneet keskustelemaan?
Kulmunilta ja Kaikkoselta voi myös perustellusti vaatia keskustalaisen viestin kirkastamista, vaikka hallitusohjelma pakottaakin osaltaan puhumaan kieli keskellä suuta.
Keskusta on merkittävä toimija suomalaisessa politiikassa. Jos jäsenistöltä kysytään, puolueen pitää olla myös tulevaisuudessa tappelemassa pääministeripaikoista.
Puheenjohtaja ei tietenkään voi yksin ratkaista kaikkea, mutta hänellä on puolueen suunnan näyttämisessä hyvin merkittävä rooli.
Siksi keskustan puheenjohtajalta täytyy löytyä kykyä sietää hankalia tilanteita ja löytää niihin ratkaisuja. Puheenjohtajalla täytyy olla myös kykyä sanoittaa, innostaa ja rohkaista.
Niitä ominaisuuksia Kulmunilta ja Kaikkoselta pitää vaatia vielä lisää.