Lukijalta: Aloittaako perusopetus nyt historiansa vaikeimmassa tilanteessa?
Peruskoulu on ollut pitkään maailmalla Suomen parhaita mainosvaltteja, tunnetuksi tekijä ja vientituotekin. Onkohan huikea sivistyshistoriamme jo takanamme? Perusopetuksessa tehdään yhä hyvää työtä, mutta taivaalla viipyy nyt normaalia enemmän tummia pilviä. Mitä haasteita alkava syksy tuo tullessaan?
Koulutuksemme vahvuuksia ovat olleet korkeasti koulutetut opettajat, tasa-arvo ja luottamus siihen, että asiat hoidetaan opetussuunnitelmien ja säädösten mukaan. On myös luotettu, että kouluilla on kykyä toimia itsenäisesti vailla ohjausta, valvontaa ja seurantaa.
Koulutuksen erityisluonteeseen kuuluu tulevaisuuden tekeminen, ennakointi ja vaikuttaminen. Perustan sille antaa oikea tieto todellisuudesta, jossa lapset ja nuoret elävät. Siksi yhteistyö huoltajien kanssa on erityisen tärkeää. Koulu ei voi elää kuplassa.
Perusopetus on aina kiinnostanut vanhempia, kansalaisia ja mediaa – onhan kyse koko kansan koulusta. Oppimistulokset kiinnostavat aivan erityisesti. PISAn oppimistulokset ovat jo vuosikausia heikentyneet.
Kouluväkivalta ja turvallisuus ovat saaneet paljon viime vuosina palstatilaa. Yksittäisinä uutisina korostuivat kevätkautena – yllättäenkin – suvivirren laulaminen ja uskonnonopetuksen asema. Heijastuksia aikamme arvoista nekin. Niitä isompia ja kiireellisempiä huolia olisi nyt agendalla yllin kyllin.
Monet koulu-uudistukset ovat olleet lähinnä hallinnollisia. Peruskoulua luotaessa mukana oli vahvasti pedagogiikkaa. Uudistus aiheuttikin valtavan innostuksen. Uusi koulu tuuppasi parhaimmillaan Suomen maailman kärkeen PISA-oppimistuloksissa.
Peruskoulua markkinoitiin aikanaan iloisena, eriyttävänä ja erilaisia oppijoita tukevana kouluna. Painotettiin tekemällä oppimista. Oppilaskeskeisyys oli kunniassa. Aktivoivia työtapoja sovellettiin. Ilmassa oli poikkeuksellista innostusta ja aidon koulu-uudistuksen tuntua. Nyt perusopetuksen uudistushengestä ei taida olla jäljellä kuin rippeitä.
Ketäpä ei kiinnostaisi, kun alkava koulu tuo tullessaan uusia opettajia, koulutyöntekijöitä, kavereita sekä uusia kirjoja ja tilojakin ehkäpä muutakin uutta. Ne ovat tosin vain hetken innostuksen lähteitä. Kaikki se, miten saadaan aikaan pysyvämpää oppimisen hinkua, on olennaisinta.
Odotamme toki koululta liian paljon – liian monessa asiassa. Onhan työmaa muuttunut merkittävästi vuosikymmenten takaisesta. Oppilasaines on erilaista. Ajan haasteet ovat toiset. Kasvuympäristöt ovat toisenlaisia. Kotikasvatuksen mallit ovat kirjavoituneet. Digitekniikka on vallannut alaa. Elämme jo hektisessä maailmankylässä.
Oppimistulosten heikkeneminen herättää epäilyn opetuksen tason laskusta. Vanhan keskikoulun tasoa tavoiteltiin aikanaan peruskoulussa – sitä ei ole saavutettu. Häiriköimisen yleistyminen viittaa opiskelun mielekkyyden puutteeseen – jos kohta opiskelun haasteettomuuteenkin. Syitä on muitakin.
Suuret opetusryhmät, joissa on liikaa eri tavoin oppivia ja tukea tarvitsevia, vaikeuttaa kaikkea ja kaikkien opettamista. Opettajille on kasautunut liikaa toisarvoisia tehtäviä. Tukihenkilöstöä lasten ja nuorten asioihin peruskoulu on tuonut koko tukun – mutta edelleen riittämättömästi – yksilökeskeisyyden henki on vallannut lapset ja nuoretkin.
Yksilöllisyyden korostuminen näkyy yhteiskunnassamme. Ilmiö on sukua itsekkyydelle ja oikeuksien vaatimuksille velvollisuuksien kustannuksella.
Vahvin tuntuma opetuksen, opiskelun ja oppimisen todellisuuteen saataisiin oppitunteja seuraamalla. Se ei ole ratkaisu, mutta ratkaisujen on perustuttava todellisuuteen.
Epäilen, runsaasti oppitunteja eri puolilla Suomea seuranneena, että yläkoulussa saattaa olla joskus yksittäisiä oppitunteja, joissa ei opita juuri mitään.
Joidenkin lasten oirehtiminen koulussa kertoo usein koko perheen avun tarpeesta. Taustalla voi olla päihteitä, parisuhdeongelmia ja työttömyyttä. Mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet. Kehon ja mielen oireilut (esimerkiksi masennus) koskevat erityisesti yläkoulun tyttöjä.
Digiaikamme vaikuttaa sosiaalisten taitojen kehitykseen, unen ja liikunnan määrään sekä ruokailutottumuksiin. Keskittymiskyvyn lasku näkyy opiskelussa. Ilmiö on toki maailmanlaajuinen.
Nyt perusopetuksessa on ajankohtaista oppimisen tuen uudistaminen. Kestohuolia ovat työrauha, koulukiusaaminen ja motivaation ylläpito kaikenlaisia oppijoita koskien. Arvostavalla vuorovaikutuksella eliminoidaan monia haitallisia lieveilmiöitä kouluissa.
Syyslukukauden alku on otollinen sauma oppia, suunnitelmallisemmin ja virkeämmin. Oppilaissa on luovaa intoa. Opettajien akut on taas ladattu, mutta he tarvitsevat niin koulun johdon kuin kotienkin tuen.
Koulutuksen arviointineuvoston pääsihteeri (emeritus) Heikki K. Lyytinen ja Kouluhallituksen entinen pääjohtaja (emeritus) Erkki Aho kirjoittavat saamassani ja vielä julkaisemattomassa artikkelissaan ehkä tarkoituksellakin hieman kärjistäen:
”Nykyisessä koulutuspoliittisessa tilanteessa tiedot perusopetuksen valuvioista ovat hälyttäviä. Oppimistulokset ovat olleet laskukierteessä, koulu- ja alue-erot ovat kasvaneet, ja oppilaiden keskittymiskyky on haurastunut älylaitteiden hallitsemattoman käytön keskellä.”
Kovia väitteitä! Eivät toki vailla perusteita.
Lyytisellä ja Aholla on lääke asian hoitamiseksi: ”Konsultoiva ja sparraava arviointijärjestelmä tukisi opettajia heidän työssään. Ulkopuolinen asiantuntija auttaisi tunnistamaan ne häiriölähteet ja ongelmat, jotka arjen kiireessä jäävät näkymättömiin.”
Nykymenon kritiikkiä on myös dosentti Aino Saarisen väitöskirjassa (2020): ”Itseohjautuvuutta ja digitaalisuutta korostavat menetelmät ovat yhteydessä heikompiin oppimistuloksiin.”
Lahjakkaista oppilaista käytetään myös kiertoilmaisua ”nopeasti edistyvät”. 15-vuotias Emil Lumme oli tuskastunut opiskelun hitauteen Helsingin Kottby grundskolanissa. Hän kysyi, että voisivatko erityisopettajat tukea myös lahjakkaita oppilaita.
Professori Kirsi Tirrin mielestä yksilöllinen tuki ja oppimispotentiaalin täysimääräinen hyödyntäminen kuuluvat tasa-arvoisesti myös lahjakkaille lapsille. Professori emeritus Kari Uusikylä katsoo, ettälahjakkailla lapsilla on perustavanlaatuinen oikeus sopivaan opetukseen.
Leikkaukset koulutuksesta ja tutkimuksesta tulisi punnita äärimmäisen tarkkaan – samalla investoiden kärkkäästi erityisesti pedagogiseen kehittämiseen. Se tarkoittaa tukitoimia opetukseen ja kasvatukseen – käytännössä täydentävää koulutusta ja lisätukea opettajien työlle.
Esko Korkeakoski
opettaja, kasvatustieteen dosentti ja tietokirjailija
Valkeakoski
Tällä palstalla Suomenmaan lukijat voivat käydä avointa keskustelua mieltään askarruttavista ajankohtaisista aiheista. Toimituksella on oikeus editoida kirjoituksia. Voit jättää kirjoituksen osoitteessa: https://www.suomenmaa.fi/kategoria/mielipide/