"Musta kuolema" nousi Falklandin sodan legendaksi – argentiinalaiset pakenivat kauhuissaan poikkeuksellista brittihävittäjää

Sotilasilmailu

Kun Britannian kuninkaallinen laivasto purjehti kohti kaukaista Etelä-Atlanttia keväällä 1982, moni ilmailuasiantuntija piti edessä olevaa tehtävää lähes itsemurhana.

Falklandinsaarten hallinnasta leimahtaneessa sodassa vastassa oli Argentiinan modernit ilmavoimat, joiden käytössä oli ranskalaisia Mirage-hävittäjiä, israelilaisia Daggereita ja ranskalaista huipputekniikkaa edustavia Exocet-ohjuksia.

Brittien ilmapuolustus nojasi lähes kokonaan kummalliseen, pystysuoraan nousevaan ”hyppykoneeseen”, Sea Harrieriin, jota ei ollut koskaan testattu todellisessa ilmasodassa.

Sea Harrier oli hidas, ryysti polttoainetta kuin vanha juoppo, ja sen tutka oli oikukas. Koneella oli kuitenkin valttinaan kyky leikkiä fysiikan laeilla ja Britannian laivaston lentäjien rautainen ammattitaito.

Sea Harrier sai alkunsa oikeastaan pakon sanelemana pula-ajan ratkaisuna. Britannian vanhat isot lentotukialukset olivat menossa naulatehtaalle, eikä uusia enää tilattu.

Laivaston oli pakko kehitellä tilalle jotain aivan uutta: pieniä ”läpikansiristeilijöitä”, joilta ei voinut lennättää perinteisiä katapultilla matkaan singottavia hävittäjiä.

Ratkaisuksi tuli Rolls-Royce Pegasus -moottorin ympärille rakennettu, pystysuoraan nousuun pystyvä Harrier. Moottorin sivuilla sijaitsevat neljä kääntyvää suutinta mahdollistivat sen, että suihkuvirtaus voitiin suunnata suoraan alaspäin, jolloin kone leijui kuin helikopteri.

Meriversio FRS1 sai korkeamman ohjaamon, jotta lentäjä näki paremmin ympärilleen kaartotaistelussa, ja nokkaansa Blue Fox -tutkan. Silti moni pilkkasi konetta ”leluksi”, joka sopi vain lentonäytöksiin, ei oikeaa sotaan.

Täydessä sotavarustuksessa Sea Harrier ei kyennyt nousemaan pystysuoraan. Brittien tukialuksiin oli asennettu kuitenkin kapteeniluutnantti Doug Taylorin kehittämä nerokas keksintö, ”Ski Jump” eli hyppyrimäki.

Tukialusten keulaan rakennettiin nouseva ramppi, joka kirjaimellisesti heitti koneen taivaalle. Kun Harrier kiiti pitkin kantta ja osui ramppiin, se lensi ballistisella kaarella ylöspäin.

Moottorin työntövoima ja rampin antama noste pitivät koneen ilmassa, kunnes se saavutti riittävän lentonopeuden. Ilman yksinkertaista teräsramppia Sea Harrier ei olisi koskaan kyennyt kantamaan riittävästi aseistusta Falklandin saarten takaisinvaltaukseen.

Taistelujen alkaessa Etelä-Atlantilla kohtasivat taistelukoneet eri maailmoista. Argentiinan Miraget olivat nopeita, mutta ne joutuivat lentämään mantereelta asti. Aikaa taistella saarten yllä jäi vain minuutteja.

Sea Harrierit puolestaan partioivat jatkuvasti saarten yläpuolella odottaen vihollista. Argentiinan Miraget yrittivät houkutella Sea Harriereita korkealla käytäviin ilmataisteluihin, joissa Miragen nopeusetu olisi päässyt oikeuksiinsa.

Brittilentäjät tiesivät kuitenkin, että se olisi vienyt surman suuhun, joten he pakottivat vihollisen kaartotaisteluun, jossa Harrierin ketteryys oli vertaansa vailla.

Jos vihollinen pääsi Harrierin taakse, lentäjä saattoi kääntää moottorien suuttimet alas, jolloin kone ikään kuin löi ”liinat kiinni” ilmassa. Perässä tullut vihollinen lensi hämmentyneenä Harrierin ohi ja päätyi itse maaliksi.

Harrierillakin oli kuitenkin heikkoutensa. Valtava moottori täytti lähes koko rungon, ja pienikin osuma saattoi olla kohtalokas.

Kuninkaallisten ilmavoimien Harrier GR3 -koneet, jotka oli suunniteltu nimenomaan maamaalien tuhoamiseen, joutuivat oppimaan tukialuslentämisen taidon kesken matkan etelään.

Sää oli toisinaan yhtä suuri vihollinen kuin argentiinalaiset. Etelä-Atlantin talvi toi mukanaan sumun, joka peitti kaiken näkyvistä.

Eräänä toukokuisena päivänä kaksi Sea Harrieria katosi tutkasta samanaikaisesti paksun pilvipeiton sisään. Mitään hätäkutsua ei kuulunut, eikä hylkyjä koskaan löydetty. Koneiden uskotaan törmänneen toisiinsa sokkolennossa.

Sodan aikana Sea Harrierin maine kasvoi myyttisiin mittoihin. Se saavutti lopulta yli 20 ilmavoittoa, eikä ilmataistelussa menetetty yhtäkään konetta. Argentiinalaiset alkoivat kutsua sitä nimellä ”La Muerte Negra”, musta kuolema. Joidenkin tarinoiden mukaan argentiinalaislentäjät pakenivat nopeasti paikalta havaittuaan Harriereja.

Erityisen tehokas ase oli uusi AIM-9L Sidewinder -ohjus, joka pystyi lukittumaan viholliskoneeseen jopa suoraan edestäpäin.

Meriluutnantti David Morganista tuli yksi sodan sankareista, kun hän ja hänen siipimiehensä kohtasivat neljä Skyhawk-rynnäkkökonetta ja pudottivat niistä kaksi vain muutamassa sekunnissa.

Harrier-lentäjien suoritukset valoivat uskoa brittijoukkoihin, vaikka omia sotalaivoja jäi argentiinalaisten Exocet-ohjusten ja pommien saaliiksi. Harrierit eivät ehtineet kaikkialle, sillä polttoaine riitti vain lyhyisiin partioihin saarten yllä, ja ilmavalvontatutkien puute teki matalalla lentävien hyökkääjien havaitsemisesta vaikeaa.

Kun sota päättyi ja brittijoukot valloittivat Port Stanleyn takaisin, Sea Harrierin rooli sai tunnustusta. Ilman sitä laivasto-osasto olisi ollut täysin avoin Argentiinan ilmavoimien iskuille, eikä maihinnousua olisi voitu suorittaa.

Koneen kehitystyö jatkui sodan opetusten perusteella. Syntyi Sea Harrier FA2, joka varustettiin Blue Vixen -tutkalla, joka kykeni vihdoin erottamaan maalit merenpinnan aallokon seasta. Ominaisuutta olisi kaivattu kipeästi tarvittu HMS Sheffieldin pelastamiseksi.

Yksi Harrier-historian erikoisimmista ja samalla tunnetuimmista episodeista tapahtui kuitenkin vasta sodan jälkeen Portugalin rannikolla toukokuussa 1983.

Aliluutnantti Ian ”Soapy”Watson oli harjoituslennolla HMS Illustriousilta, kun hän eksyi meren yllä inertiasuunnistusjärjestelmän vikaannuttua. Polttoaineen huvetetessa hän näki kaukaisuudessa espanjalaisen  rahtilaivan, ja päätti laskeutua pystysuoraan laivan rahtikonttien päälle.

Märkä pinta oli liukas, ja kone liukui osittain konttien väliin, mutta Watson käveli pois vahingoittumattomana.

Tapaus nauratti maailmaa, mutta se oli samalla äärimmäinen todiste Harrierin kyvystä selviytä melkein millaisissa paikoissa tahansa.

Sea Harrierin taru Britannian laivastossa päättyi vuonna 2006, kun koneet poistettiin käytöstä budjettisäästöjen ja uusien teknologioiden tieltä. Se oli haikea hetki monelle lentäjälle, jotka olivat oppineet luottamaan oikukkaaseen mutta uskolliseen koneeseen.

Intian laivasto jatkoi ”Sharin” käyttöä aina vuoteen 2016 asti. Amerikkalaiset lentävät omalla lisenssillä valmistetulla Harrier-muunnoksellaan yhä, joskin käyttöikä alkaa olla lopuillaan.

Koneen korvaa ja on osin jo korvannut F-35-hävittäjän B-versio, joka niin ikään kykenee pystysuoraan laskeutumiseen ja tarvittaessa nousuunkin.