Menestyskirjailija taistolaisvuosistaan: "Onhan se kauheaa ajatella, että olimme hyödyllisinä hölmöinä tukemassa hirmuvallan valehtelua"
Kun Raija Oranen kertoo kirjoittavansa maanisesti, kyseessä on puhdas toteamus. Ei leikillinen liioittelu.
– Olen oppinut nuorena Kainuussa sen, että työtä on tehtävä vaikka hammasta purren. Ja on ollut pakkokin, sillä näin pienellä kielialueella täytyy julkaista usein saadakseen siitä toimeentulon, kirjailija sanoo.
Luovan taiteellisen työn tekeminen kalenterin mukaan ei ole helppoa, mutta Oranen, 69, on pystynyt elämään asian kanssa jo pitkään. Luterilais-kainuulainen työmoraali ei tee aikatauluista tulkinnanvaraisia.
– Aina täytyy olla monta projektia päällekkäin menossa. Esimerkiksi yksi loppusuoralla, toinen kommentoitavana ja kolmas kehitteillä.
Hänellä ei ole pitkiä hengenvetojaksoja teosten tai projektien välillä. Itse työvaihe on yleensä armotonta kirjoittamista.
– Silloin kun teen, se on lähes maanista 24/7-touhua. Mutta aikataulutan aina työni hyvin.
Ilman johdonmukaista suunnittelua ja säälimätöntä työeetosta Orasen kirjallinen tuotanto voisi olla huomattavasti suppeampi.
Heinäkuussa Kajaanin Runoviikolla julkaistu Kreivin aikaan on Orasen 80. kirjallinen teos. Se kertoo kainuulaisen legendan pohjalta tarinan Askanmäen emännästä Kaija Keräsestä 1700-luvun alussa.
Hyrynsalmelta lähtöisin oleva Oranen kokee uusimman teoksensa tavallaan paluuksi oman kielellisen ilmaisunsa juurille.
– Jo Kainuun maisemien ajatteleminen muuttaa sanastoani ja puheeni rytmiikkaa. Kun kirjoissani Urho Kekkonen hiihtelee Kainuussa, asia vain kirjoittautuu omalla tavallaan.
Kainuulaista puheenpartta voi tunnistaa myös uusimman kirjan tekstistä.
Hänen isänäitinsä Alina Juntusen puhetta on tallella nauhoitteena Kotimaisten kielten keskuksessa.
– Se on kuulemma hyrynsalmelaista murretta puhtaimmillaan. Amerikassakin asunut isoäiti oli loistava dramaturgi ja tarinoitsija. Häneltä olen oppinut paljon tarinankerronnasta. Toinen mahtava persoona on äitini, joka käytti myös erittäin vilkasta kieltä. Olen saanut paljon näiltä kahdelta naiselta.
1700-luvun alku oli väkivaltaista aikaa Ruotsin itäisessä provinssissa. Kajaanin linna antautui viimeisenä Venäjän Pietari Suuren joukoille.
– Kirjassa puhutaan kauheista asioista. Siksi haluan, että kieli on siinä lukijalle kuin turvallinen pursi.
Kirjassa puhutaan kauheista asioista. Siksi haluan, että kieli on siinä lukijalle kuin turvallinen pursi.
Oranen oli muissa töissä vuoteen 1986 saakka. Saatuaan ensimmäisen – ja tähän mennessä ainoan – apurahansa hän heittäytyi täysipäiväiseksi kirjoittajaksi.
Jo yliopisto-opiskeluiden ohella vuonna 1971 syntyi ensimmäinen tv-käsikirjoitus Kuka parantaa, mutta 80-luvun lopulla alkoi pulputa. Tuotantoon kuuluu romaanien lisäksi kuunnelmia, lastenkirjoja, näytelmiä, musiikkinäytelmiä ja tv-sarjoja.
Vuosi sitten työstäessään Aino Acté -kirjaa hän mietti vakavissaan kirjoittamisen lopettamista.
– Kärsin silloin kroonisesta unettomuudesta. Nyt olo on huomattavasti parempi, vaikka nukunkin lääkkeiden avulla.
Oranen on nähnyt tärkeäksi kirjoittaa Suomesta ja suomalaisuudesta. Autonomian ajasta, Suomen kansallisesta heräämisestä, itsenäisyyden alkutaipaleesta, sotavuosista ja vaurastumisen ajasta Mannerheimin, Kekkosen, Paasikiven, oopperalaulaja Actén ja 1800-luvun voimanaisen Aurora Karamzinin kautta.
– Kun ihminen menettää muistinsa, hänestä tulee täysin avuton. Sama pätee kansakuntaan.
Vaikka Orasen kirjat ovat fiktiivisiä, historiallisten faktojen paikkansapitävyydestä on tullut kiitosta. Paasikivestä kertovasta Hirmuinen mies -kirjasta tuli kiitoskirje presidentti Sauli Niinistöltä.
Kreivin aikaan oli tietyllä tavalla hyppy tuntemattomaan. Kirjalliset lähteet tuon ajan Kainuusta ovat ymmärrettävästi niukkoja, eikä edes toisen käden tietoa ole saatavilla niin kuin vaikkapa Kekkosesta ja Paasikivestä.
Kaikesta huolimatta Oranen on maanitellut Kaija Valpurintytär Keräsen ja monet muut eläviksi hahmoiksi ja pääosin kuvitellut sivuhenkilöt sekä Askanmäen tilan ja Kajaanin linnan arjen.
– Hyvin pienistä tosiasioiden sirpaleista ne tarinat vain alkavat elää. Kun on lapsesta saakka kehitellyt tarinoita, sitä oppii antautumaan ja antaa asioiden vain tulla mieleen.
Monia mahtimiehiä on pakotettu kansien väliin, mutta kirjailijan haastavin temppu lienee ollut nitoa takakansi omalle kertomukselleen suhteesta kuningas alkoholiin ja selvitä masennuksesta.
Korkki ei ole narahtanut 15 vuoteen – taitelijaelämää voi viettää ilman viinaakin.
– Silloin aikanaan juomaan piti oikein opettelemalla opetella, ja se addiktoi minut pikkuhiljaa alkoholille. Olihan se 80-luku hurjaa menoa yleensä ottaen. Johtajien pitkät lounaat päättyivät yökerhoon ja sitä rataa, ja sitten oli vielä kasinotalouden rahat siihen päälle, Oranen hymähtää.
– Nyt meno on kaikin puolin tolkumpaa. Mutta vahvempien mietojen alkoholijuomien tuominen kauppoihin ihmetyttää, sehän sattuu juuri riskiryhmiin. Viinin hyväksyisin ennemmin kauppoihin.
Kirjailija työstää parhaillaan kunnallispoliittista satiiria. Se kertoo kahdesta kaupunginjohtajasta, heidän kaksintaistelustaan ja lahjontasyytösten tutkinnasta.
Oranen osaa nähtävästi tarkkailla aikalaistodistajana ympäristöään hyvin, sillä hänen käsikirjoittamansa takavuosien tv-sarjat Ruusun aika ja Puhtaat valkeat lakanat olivat suuria menestyksiä.
Siitä huolimatta Orasen käsikirjoitukset eivät ole kelvanneet kotimaisen tv-draaman tuottajille tai merkittävien teattereiden lavoille yli 20 vuoteen.
– Minusta nykyiset televisiosarjat ovat suurelta osin soopaa. Eihän niissä ole edes tarinaa, ne ovat enemmänkin yhden asian ympärillä pyöriviä pamfletteja. Nyt matkitaan milloin mitäkin ulkomaalaista sarjaa, ja kun suomalainen tuotanto vihdoin tulee ruutuun, idea on auttamatta poiskulunut.
Nykyiset televisiosarjat ovat suurelta osin soopaa.
Kauniin Kaijan tarina on kytenyt pitkään, sillä Oranen kirjoitti aiheesta musiikkidraaman jo 1990-luvun lopulla. Pala Purppuraa esitettiin Askanmäen perinnetilan pihamaalla.
Kirjailija kiittelee myös Pala Purppuraa -projektissa mukana ollutta elokuva- ja teatterimies Marko Karvosta.
– Marko oikeastaan kantoi eteeni tarinat kauniista Kaijasta ja Kainuussa 1712 riehuneesta Sarkasodasta. Olen kirjoittanut Kreivin aikaan niin, että siitä saisi helposti muokattua käsikirjoituksen elokuvalle tai tv-sarjalle.
Pietari Brahen tajunnanvirta Kreivin ajalta 1600-luvulta paljastaa hänen (täysin fiktiivisen) suhteensa Kaijan isoäitiin.
– Brahen ottaminen mukaan tällä tavalla oli vähän saippuaoopperamainen temppu. Mutta halusin kirjoittaa Brahesta, Oranen naurahtaa.
Yleensä ottaen kirjailija on aikajärjestyksen ystävä.
– Kronologinen esitystapa tuo syysuhteita, jotka taas antavat motiivit henkilöiden toimille.
Siksi hän ei kirjoita tästä päivästä.
– Aika antaa perspektiiviä. Tämän päivän tapahtumien merkityksen näkee vasta myöhemmin.
Merkkimiesten päiväkirjat, kirjeenvaihto ja historian alan tutkimukset ovat olleet hyviä lähteitä. Tapahtumapaikkoihin tutustuminen muovaa myös kuvaa.
– Kun minulla tulee historiaan liittyvä aihe mieleen, soitan yleensä ensimmäisenä historioitsija Laura Kolbelle ja kysyn, kuka tästä tietää, Oranen kertoo.
Orasella oli vasemmistoradikaalivuotensa, mutta niiden päälle tomu on laskeutunut jo aikaa sitten.
Esimerkiksi Maan aamu -kirjasarjassa Suomen 1900-luvun alun vaiheita tarkastellaan pikemminkin suojeluskuntatalon kuin torpan ikkunasta.
– Olen arvopohjaltani liberaali. Ei kai kirjailija voi olla konservatiivi, sillä tarinankerronnassa täytyy ymmärtää erilaisia ihmisiä ja risteäviä motiiveja.
Oranen toimi taistolaisen Tiedonantajan eduskuntatoimittajana.
– Onhan se kauheaa ajatella, että olimme hyödyllisinä hölmöinä tukemassa hirmuvallan valehtelua.
Aatteiden voima on tullut tutuksi. Kirjailijan historiallisissa romaaneissa suurten tapahtumien puhurit viskovat sieluja.
– Suurten mullistusten taustalle tarvitaan aina aate, uskonnollinen tai poliittinen. Se saa ihmiset tappelemaan verissä päin.
Haastattelu ilmestyi alun perin Suomenmaan viikkolehdessä 11.8. Lehden voi tilata täältä .