Marja menetti ainoan poikansa huumeille – Nämä lääkärin sanat vapauttivat häpeästä

Pyhäinpäivä

Minä keitän nyt ensin aamukahvit, Marja Moisander ajatteli eräänä maanantaiaamuna kuutisen vuotta sitten.

Hänen poikansa tyttökaveri oli juuri yrittänyt soittaa, mutta Moisanderista tuntui, että hänen on hetken hengähdettävä itsekseen ennen kuin soittaa takaisin. Jotain riitoja varmasti taas.

– Lopulta soitin. Siinä kahvikuppi kädessä minä sitten kuulin, että Joonas on kuollut, Moisander kertoo Suomenmaalle.

Hän oli tiennyt, että tämä päivä voi tulla koska tahansa. Hän oli kuvitellut mielessään, kuinka virkapukuiset poliisit saapuvat ja kertovat ikävät uutiset. Hän oli valmistautunut.

Silti hetki oli totaalinen järkytys.

– Romahdin lattialle polvilleni ja huusin sellaista alkukantaista karjumista, Moisander kuvailee.

Joonaksen kuolinsyy oli useiden huumeiden yhtäaikaisesta käytöstä johtuva myrkytystila.

Huumekuolemat ovat Suomessa edelleen stigmaattinen aihe samaan tapaan kuin itsemurhasta johtuvat kuolemat, joista Suomenmaa kertoi tänään toisessa artikkelissaan.

Huumeet olivat astuneet Joonaksen elämään yläkoulussa. Ensin se oli kannabista. Jossain vaiheessa kuvioihin tulivat kovemmat aineet.

Kun Joonas 18-vuotiaana muutti omaan asuntoon, Moisander ei pysynyt enää lainkaan perässä, mitä aineita poika käytti. Luottotiedot menivät.

– Se oli yksi huumehelvetti, Moisander sanoo kiertelemättä.

Hän oli yrittänyt auttaa poikaansa alusta asti. Huolehtinut, vahtinut, rakastanut, kuunnellut, kuskannut hoitoon, selvitellyt asioita, järkännyt ja järjestellyt.

Mutta ei. Aineet veivät Joonasta. 

– Lopulta se oma olo muuttui alituiseksi peloksi. Ensin pelkäsin, että Joonas kokee väkivaltaa, sitten pelkäsin, että minä koen väkivaltaa. Sitten pelkäsin vain, että milloin ja miten menetän Joonaksen lopullisesti.

Kuollessaan Joonas oli 23-vuotias. Hän oli Moisanderin ainoa lapsi.

– Se oli äärimmäisen raskasta aikaa, Moisander sanoo nyt.

Hän korostaa, että pahimmat ajanjaksot liittyvät oikeastaan aikaan ennen Joonaksen kuolemaa. Silloin Moisander syyllisti paljon itseään. 

Hän on ammatiltaan opettaja. Hän mietti, että miten hän muka kasvattaa työkseen lapsia ja nuoria, mutta ei ole onnistunut antamaan omalle lapselleen turvallista elämää.

– On ihan järkyttävää miettiä sellaisia.

Moisander tunsi myös häpeää. Ja kateutta. Miksi ystävien lapset kirjoittavat ylioppilaiksi ja perustavat perheitä, mutta minä joudun kokea tällaista?

Erityisen vaikeaa oli hyväksyä sitä, että oma poika liikkui huumemaailmassa, joka on aina lähtökohtaisesti rikollista toimintaa.

– Että miten tällainen tavallinen, kunniallinen kansalainen ja perheenäiti joutuu sietämään tällaista? Ne on hirvittävän vaikeita asioita käsitellä mielessä.

Moisander väsyi ja sairastui. Hän joutui jäämään pitkälle sairauslomalle, aloittamaan lääkityksen ja psykoterapian.

Kerran hän näki televisiosta päihdelääkärin haastattelun. 

Siinä lääkäri korosti päihderiippuvuuden olevan kuin aivosairaus, jolle riippuvuudesta kärsivä ei voi mitään. Hänellä ei ole mahdollisuutta valita raittiuden ja päihteiden käytön väliltä, vaan riippuvuus ajaa kaikkien asioiden ja tarpeiden edelle.

– Se muutti minun ajatusmaailmani. Se auttoi minua vapautumaan syyllisyydestä ja häpeästä, hyväksymään sen, että lapseni on riippuvainen huumeista.

– Kun tieto kuolemasta tuli, olin tottakai järkyttynyt. Mutta minun ei enää pitänyt käydä läpi sitä syyllisyyden taakkaa. Olin hyväksynyt, että näin voi käydä. Ja että se loppu tuli nyt näin.

Moisander kokee saaneensa valtavasti tukea lähipiiriltään ja työkavereiltaan jo silloin, kun Joonas eli keskellä huumehelvettiä. 

Samoin sen jälkeen, kun Joonas kuoli.

Erityisen tärkeänä Moisander on kokenut Irti Huumeista ry:n vertaisryhmät. Siellä kokemuksia on voinut jakaa muiden samaan tilanteeseen joutuneiden vanhempien kanssa. 

Moisander on myös itse kouluttautunut kokemusasiantuntijaksi.

Vertaistukitoiminnassa Moisander on kuullut paljon kokemuksia siitä, kuinka stigmaattinen asia läheisen menettäminen huumeille edelleen Suomessa on. 

Vanhemmat saattavat joutua kohtaamaan työpaikoillaan ja sosiaalisissa suhteissaan syyllistämistä, epäilyjä, eriarvoistamista ja sivuuttamista.

– Sellainen on ihan katastrofaalista niille ihmisille, jotka elävät sen kaiken keskellä. Minun yksi tärkeimmistä motiiveistani on saada pienennettyä tätä stigmaa.

Moisander korostaa, ettei kukaan voi päättää, tuleeko omasta lapsesta päihderiippuvainen vai ei. Sellaiseen kohtaloon voi joutua myös hyvän ja rakastavan kodin lapsi.

– Ajattelen, ettei huumeiden käyttö ole koskaan kenenkään syy, vaan se alkaa pienistä asioista, joista muodostuu epäonnisten asioiden ketju. Hyvin usein taustalla on pohjimmiltaan vain nuorten kokeilunhalua.

Suru muuttaa ajan myötä muotoaan, Moisander sanoo.

Kaikki alkaa asian hyväksymisestä, hän näkee. Tilannetta ei voi itse muuttaa, sen kanssa täytyy vain jatkaa elämistä.

Moisander tiedostaa, että asia kuulostaa näin sanottuna liian helpolta. Hän painottaa, ettei hänen oma hyväksymisen tiensä ollut missään nimessä yksinkertainen.

– Minulla meni Joonaksen kuoleman jälkeen koko identiteetti hukkaan. Mietin, että onko minun elämälläni enää mitään merkitystä, kun en ole enää kenenkään äiti.

– Jostain minulla kuitenkin nousi vahva tunne, että huumeet eivät saa viedä meidän perheestä kahta ihmistä. Minä en suostunut siihen, että minusta tulee ikuisesti sureva zombie. Hitaasti aloin päästä taas jaloilleni.

Kun aikaa kuluu, kääntyvät myös muistot kohti niitä hetkiä, jolloin kaikki oli vielä hyvin ja kaunista.

Moisander korostaa, ettei hän halua huumeidenkäytön määrittävän hänen poikansa muistoa. 

Hän vie pyhäinpäivänä kynttilän haudalle ennen kaikkea lapsensa menettäneenä äitinä.

– Joonas on minun rakas lapseni ja sellaisena minä hänet muistan. Niitä ihania hetkiä oli paljon.