Kirjavarastosta koko kansan olohuoneeksi – kirjasto hengittää ja henkii muuttuvan maailman menoa
Monelle lienee yllätys, että The Rolling Stones -yhtyeen kitaravirtuoosi ja rock-musiikin paha poika Keith Richards unelmoi aikoinaan kirjastonhoitajan urasta.
Dartfordin lähiön yleinen kirjasto oli lähinnä tympeä varasto täynnä pölyisiä opuksia, mutta työväenluokkaiselle ja angstiselle teinille se tarjosi kurkistuksen uusiin sfääreihin.
– Kirjasto oli ainut paikka, jossa tottelin sääntöjä vapaaehtoisesti, Richards muisteli taannoin The Big Issue -lehdessä.
Harva ponnistaa tähtiin Richardsin tavoin, mutta moni voi varmasti samastua hänen kokemuksiinsa.
Kirjojen lainaamisen tasa-arvoa lisäävä vaikutus onkin ymmärretty etenkin Suomessa, jota voi hyvällä syyllä kutsua kirjastojen luvatuksi maaksi.
Jo vuoden 1961 kirjastolaki kannusti kuntia luomaan alueellisesti kattavan kirjastoverkoston valtion avokätisellä tuella. Kirjastomenot repesivät välittömästi moninkertaisiksi.
Eri puolille maata 1970- ja 1980-luvuilla pystytetyt kirjastorakennukset muistuttavatkin nykypolvia hyvinvointiyhteiskunnan kultakaudesta.
Jopa kirjastobuumia seuranneista lamavuosista, yhteiskunnan digiloikasta ja kuntatalouden niukkuudesta huolimatta kirjastot onnistuvat edelleen houkuttelemaan kävijöitä puoleensa.
Vuoden 2018 tilastot kertovat, että Suomessa oli 282 pääkirjastoa, 438 sivukirjastoa, 17 laitoskirjastoa ja 135 kirjastoautoa.
Lainausmäärä huiteli reilusti yli 84 miljoonassa kerrassa.
Vaikka luvut ovat laskeneet koko 2000-luvun ajan, ne herättävät edelleen ihailua kirjastopiireissä ympäri maailmaa.
Arvokkaita kokoelmia ja palatsimaisia kirjastosaleja ulkomailta toki löytyy, mutta niitä ei ole tarkoitettu lenkkarikansan olohuoneiksi.
Wau-arkkitehtuuria säihkyvä keskustakirjasto Oodi saa vieläkin osakseen suitsutusta, vaikka sen avajaisia vietettiin jo vuoden 2018 joulukuussa.
Se on 3D-printtereineen, äänitysstudioineen ja vinyylileikkureineen äärimmilleen viety esimerkki kirjastosta, joka reagoi ympäristönsä muutoksiin – ja kurkottaa tulevaisuuteen.
Yhä harvemmalla nykyihmisellä riittää sinnikkyyttä lukea perinteisiä kirjoja, kun digitaalisten sisältöjen poukkoileva silmäily yleistyy. Kirjanlukija alkaa olla bussissa ja kahvilan terassilla poikkeuksellinen näky.
Tuoreimmat Pisa-tulokset puolestaan kielivät siitä, että suomalaisnuorten lukutaito heikkenee. Etenkin poikien asenteet lukemista kohtaan ovat muuttuneet kielteisemmiksi.
Soraäänille ei juuri jäänyt tilaa, kun Oodi-hurmos tempaisi mukaansa kansan ja poliitikot.
Kaikki halusivat osansa glooriasta; jopa ex-pääministeri Antti Rinteen (sd.) johdolla neuvoteltu hallitusohjelma julkistettiin uudessa keskustakirjastossa.
Maassa tuntuu vallitsevan melko vahva konsensus siitä, että vuosittain kirjastoihin satsattava noin 300 miljoonaa euroa poikii paljon hyvää.
Mutta mikä on kirjastojen rooli ja asema, kun ne kilpailevat kansalaisten ajasta ja huomiosta uudella vuosikymmenellä?
Asiaa lienee parasta kysellä kirjaston asiakkailta, kuten Ilmari Kuikalta.
Kirjontakoneen ääressä istuva nuori mies iloitsee niistä kirjaston palveluista, joiden avulla kuka tahansa voi opetella harrastusmielessä kalliiden ja harvinaisten laitteiden käyttämistä.
Perinteisiä kirjoja Kuikka ei lainaa, mutta hän on päässyt jyvälle laserleikkurista ja kolmiulotteisesta tulostamisesta kirjastojen pitämissä työpajoissa.
– Täällä on ihmeellisiä laitteita, joita ei ole ihan jokaisella kotona, kolmen tunnin varauksen kirjontakoneelle tehnyt Kuikka kehuu.
Arki-iltapäivänä Oodin ylimmässä kerroksessa eli ”kirjataivaassa” on vilkasta, mutta aaltoilevan katon akustiikkalevyt vaimentavat hälyä tehokkaasti.
Selfie-nurkassa poseerataan kännykkäkameroille, turistit ihastelevat Eduskuntatalolle avautuvaa maisemaa ja opiskelijat naputtelevat läppäreitään niskat kyyryssä.
Lastenvaunuparkissa on ruuhkaa.
Petri Hulkolla ja puolitoistavuotiaalla Veikko-Poika Suurhaskulla on evästauko.
– Oodissa on parasta arkkitehtuuri. Jos tämä olisi ruma neliönmallinen rakennus, tänne ei olisi niin houkuttelevaa tulla, Hulkko pohtii.
Hulkko ja Suurhasku viettävät säännöllisesti aikaa Oodin lastenosastolla, missä taaperot köllöttelevät ja möyrivät suuren maton päällä.
Yhteisöllinen tunnelma ja leppoisat kohtaamiset ei-kaupallisessa tilassa, suuren kaupungin ytimessä ovat kummallekin mieleen.
Fyysisiä kirjoja kaksikko ei ole lainannut, mutta äänikirjojen lataamista kirjaston palvelusta Hulkko lupaa harkita.
Jämähtäneisyyttä seuraa näivettyminen.
Jos kirjasto ei vastaa kansalaisten tarpeisiin, sille ei myönnetä rahoitusta. Kun hyllyssä on vain kasa pölyisiä kirjoja, ihmiset eivät enää käy.
Näin Oodin johtaja Anna-Maria Soininvaara kuvailee kurjistumiskierrettä, johon esimerkiksi Englannin kirjastolaitos on ajautunut.
Siellä kirjastojen ja palkatun henkilökunnan määrä romahti dramaattisesti 2010-luvulla, kun paikallispäättäjät vetivät kukkaronnyörit tiukalle.
Kirjasto on kokenut Suomessa muodonmuutoksen sitten 1980-luvun, jolloin Soininvaara aloitti kirjastonhoitajan uransa.
Ihmisiä houkutellaan edelleen perinteisen kirjallisuuden pariin, mutta nyt saman katon alle mahtuvat lisäksi niin maahanmuuttajien kielikahvilat, lapsiperheiden satutunnit, näyttelyt kuin kaupungin palvelupisteetkin.
Soininvaara kokee, että nykykirjasto kannustaa ja opastaa kävijöitään aktiiviseen kansalaisuuteen.
Lisäksi henkilökunta auttaa ikäihmisiä harppaamaan digikuilun yli sekä perehdyttää kävijöitä mitä moninaisimpien laitteiden saloihin.
Soininvaara näkee, että myös Oodin kaltainen elämyskeidas toteuttaa kirjaston perustehtävää, kun se ohjaa ihmisiä sivistyksen ja tiedon lähteille.
Vaikka voi näyttää siltä, että valtamerilaivan kokoisessa kirjastossa on fyysisiä kirjoja vähänlaisesti, Oodi on lainausmäärissä pääkaupunkiseudun ykkönen.
Lisäksi Oodi tukee demokraattisen yhteiskunnan kulmakiviä ja kamppailee valeuutisia vastaan.
– Tarve tunnistaa valemediat on noussut pinnalle aivan erityisellä tavalla viime aikoina. Tiedonhallinnan ammattilaisina työntekijämme auttavat esimerkiksi koululaisia luotettavan tiedon tunnistamisessa, Soininvaara kertoo.
Kirjaston johtaja lisää, että aikuiset tarvitsevat vielä nuoria enemmän ohjausta vääristellyn tiedon tunnistamisessa. Oodissa pähkäilläänkin jatkuvasti, miten tähän tarpeeseen voitaisiin vastata paremmin.
Valtion ja Helsingin kaupungin päätös ruokkia kansan henkistä kasvua Oodi-kirjastolla Suomen satavuotisjuhlan kunniaksi oli tyylikäs ele.
Junaradan päässä paraatipaikalla komeileva pytinki, joka maksoi lähes sata miljoonaa euroa, viitoittaa varmasti kekseliäisyydessään tietä muillekin kirjastoille.
Silti on selvää, että Oodin kaltainen kävijämagneetti painii eri sarjassa kuin pienemmät kirjastot. Jo pääkaupunkiseudun laitamilla arki näyttää toisenlaiselta.
Ruuhkabussi matelee läpi tietöiden repimän Helsingin itäisen kantakaupungin ja kiihdyttää laiskasti kohti Itä-Vantaata.
Kun on körötelty reilu puolisen tuntia, määränpää siintää keskellä aitoa lähiömaisemaa.
Harmaat elementtikerrostalot kohoavat ryppäinä siellä täällä, ja niiden keskellä komeilevat ostari, kirkko – ja kirjasto.
Joka kolmas Hakunilan asukas on maahanmuuttajataustainen, mikä näkyy katukuvassa.
Saray Baklava, Babylon Food Market ja niin edelleen – laskiaispullaa ja lauantaimakkaraa eksoottisempien herkkujen tarjonta on mainoskylttien perusteella runsasta.
Loivaan rinteeseen vuonna 1977 valmistunut Hakunilan kirjasto ei pröystäile ulkomuodollaan, mutta sen ovi käy taajaan.
Matalan keltatiilisen rakennuksen uumenista kantautuu innostuneita huudahduksia, kun huppareihin sonnustautuneet alakoululaiset räpläävät pelikonsolin ohjaimia sohvalla kylki kyljessä.
Erikoiskirjastonhoitaja Paula Puustinen on ylpeä siitä, että lapset ja nuoret pitävät Hakunilan kirjastoa turvallisena hengailupaikkana.
Puustinen kokee, että kirjastonhoitajien rooli kasvattajina korostuu Hakunilan kaltaisessa lähiössä, missä asuu paljon lapsiperheitä.
Hakunilan kadut ovat rauhoittuneet paljon sitten 2000-luvun alun, jolloin suomalaisten ja somalialaisten väliset jengiriidat nousivat valtakunnan otsikoihin.
Kirjastosta on tullut matalan kynnyksen kohtaamispaikkana yksi lähiön tärkeimmistä sosiaalisen elämän keskuksista.
– Tarjoamme kaikille samat palvelut tulotasosta riippumatta. Tänne on kuka tahansa tervetullut käyttämään tietokonetta, tulostamaan, lukemaan tai vain oleilemaan, Puustinen sanoo.
Puustinen on pannut merkille, että maahanmuuttajille kirjasto on usein ensimmäisiä vierailukohteita uudella paikkakunnalla.
Heille kirjastolla on tarjota muun muassa suomenkielistä juttuseuraa ja oppimateriaaleja.
Vaikka Hakunilan kirjastossa riittää vilskettä, Puustinen toivoo, että kirjasto tavoittaisi alueen ihmisiä vielä laajemmin.
– Tavoitteemme on lähteä tulevaisuudessa enemmän pois neljän seinän sisältä ja välittää kirjaston ilosanomaa. Hakunilassakin asuu ihmisiä, jotka eivät ole koskaan astuneet jalallaan kirjastoon. Ehkä he luulevat, että tämä on vain kirjavarasto.
Lehteä selailevaa Sirkka Riihelää koululaisten poukkoilu ja kävijöiden puheensorina eivät häiritse.
– Ennen kirjastossa piti olla kuin kirkossa, mutta nyt täällä on olohuonemaista. Pientä hälyä kyllä siedetään, Riihelä vertailee.
Hän käy usein kirjastojen järjestämissä konserteissa ja lukupiireissä eri puolilla pääkaupunkiseutua.
Riihelä kertoo loikanneensa digimaailmaan kirjaston avustuksella; opeteltuaan ensin käyttämään lainatablettia hän päätti hankkia ihka oman laitteen.
Riihelän sydäntä lämmittää se, että kirjastoissa tapaavat nykyisin eläkeläisten lisäksi pienten lasten vanhemmat. Hekin voivat olla kipeästi juttuseuran puutteessa.
– Kirjasto on kaikkia varten – olet sitten kerjäläinen tai ministeri.
Kirjastoasioista vastaava tiede- ja kulttuuriministeri Hanna Kosonen (kesk.) muistaa kolunneensa koululaisena paikallisen kirjastoauton valikoimat läpi.
Hän muistaa edelleen elävästi sen kipristelevän innostuneen ja jännittyneen tunteen, kun kirjakyyti kaartoi pihaan joka toinen tiistai.
Nykyään Kososen työ ministerinä on sellaista haipakkaa, ettei kirjastoon juuri ehdi – lisäksi kirjojen palautuspäivien unohtaminen olisi epäsäännöllisten aikataulujen takia todellinen riski.
Kosonen iloitsee siitä, että kirjastot ovat onnistuneet uudistumaan ympäröivän maailman mukana.
Hänestä vuonna 2017 voimaan astunut laki yleisistä kirjastoista summaa niiden tehtävät hyvin.
Lakiin on kirjattu, että kirjastojen tulee edistää muun muassa tiedon yhdenvertaista saavutettavuutta, lukemiskulttuuria ja elinikäistä oppimista.
Kosonen korostaa myös kirjastojen keskeistä roolia vuoropuhelun ja demokratian tukemisessa.
Kirjastojen suurimpana uhkana Kosonen pitää niiden julkisen rahoituksen riittävyyttä, sillä kunnat ja valtio vastaavat yhdessä kirjastotoiminnan resursseista.
Vaikka rahakirstun pohja kummittelisi, ministeri toivoo, että kunnat pitäisivät kiinni elinvoimaa ja hyvinvointia tukevista kirjastopalveluistaan.
Paikallista kulttuurielämää sykkivät kirjastot kautta maan ovat oiva osoitus siitä, ettei sivistys-Suomi todellakaan rajaudu etelän kasvukeskuksiin, valtio-opin yliopistonlehtori ja dosentti Mikko Lahtinen sanoo.
Tampereen yliopistossa työskentelevä Lahtinen tietää, mistä puhuu; hän kolusi kaikkiaan yli 250 yleistä kirjastoa vuosina 2008–2010. Kilometrejä kertyi mittariin lähes 15 000.
Lopputuloksena kirjapainosta putkahti maailmalle melkein 400-sivuinen Kirjastojen maa -opus.
– Halusin dokumentoida jälkipolville matkakirjan muodossa, kuinka upea ja kattava kirjastolaitos Suomessa on ollut, Lahtinen muistelee.
Ministeri Kososen tavoin myös Lahtinen kantaa huolta siitä, että kuntatalouden kurimus voi ajaa kirjastoja ahtaalle.
Jo oman kirjastokiertueensa aikana Lahtinen pani merkille, että kirjastopalveluita oli keskitetty. Kuntaliitosten myötä pääkirjastoista oli tullut sivukirjastoja – tai ne oli lopetettu kokonaan.
– Peruskoulut, kirjastot ja kansalaisopistot ovat ruohonjuuritason vuorovaikutuspaikkoina maanlaajuisen sivistyksen tärkeimmät pilarit. Niitä ei pidä mennä turmelemaan!
Lahtinen näkee, että tietotekniikan omaksuminen osaksi palveluvalikoimaa oli ratkaisevan tärkeä nivelvaihe kirjaston kehityksessä.
Hän kehuu Suomessa vallitsevaa ajattelutapaa, jonka mukaan kirjasto ei ole vain kirjojen lainaamista varten.
– Niissä on nojatuoleja, työpöytiä ja eristettyjä soppia. Kirjastoista on tullut todella muhevia mestoja, joissa ihmisen on hyvä olla, Lahtinen suitsuttaa.
On aivan olennaista, että kirjastot ovat fyysisiä rakennuksia, eivätkä pelkkiä verkossa toimivia digisisältöjen jakajia, Lahtinen painottaa.
20 000 kirjan kokoelman omistava dosentti tunnustautuu perinteisen niteen suosijaksi, koska se on ”helkkarin hyvä käyttöliittymä”.
– Jos julkisia palveluita aletaan purkaa ja keskittää kasvukeskuksiin, kirjasto alkaa voida pahoin, Lahtinen varoittaa.
Yliopistonlehtorin mielestä ei ole lopulta kovin olennaista, lainataanko kirjastosta kahvakuulia tai kausikortteja jääkiekko-otteluihin. Tärkeintä on, että toiminta pitää yllä kirjaston henkeä.
– Onneksi kirjasto ymmärretään matalan kynnyksen paikkana, jossa ei kytätä tai kontrolloida. Ihmiset saavat olla omissa oloissaan, mutta yhteisellä asialla.
Tälle periaatteelle hyväksyntänsä antaisi varmasti myös kitarajumala Keith Richards.
Hän saattaisi sanoa, että 2020-luvun suomalainen kirjasto rokkaa kovemmin kuin koskaan aikaisemmin.
Itsestäänselvyytenä sen palveluita ei kuitenkaan kannata pitää.