Lehtikuvaaja kiipesi katoille ja kuusenlatvoihin saadakseen täydellisen otoksen
Pitkä mustien autojen saattue kiemurtelee pitkin Unioninkatua. Viimeisenä jonossa näkyy kymmenien seppeleiden peittämä ruumisauto.
Kadunvarsilla seisovat kunniavartiossa ylioppilaat ja partiolaiset. Heidän taakseen on kerääntynyt tuhansittain helsinkiläisiä, jotka haluavat hyvästellä säveltäjämestari Jean Sibeliuksen tämän viimeisellä matkalla.
Vaikuttava kuva on otettu korkealta Suurkirkon, nykyisen Tuomiokirkon, viereisestä rakennuksesta. Tarkka katsoja huomaa kuvan oikeassa alareunassa yllättävän yksityiskohdan.
Siinä on valokuvaaja Jussi Pohjakallion kengänkärki. Uhkarohkea kuvaaja on tapansa mukaan hakeutunut täydelliseen kuvakulmaan ja etsinyt jalallaan tukea talon räystäästä, ikkuna-aukosta tai parvekkeen reunasta.
Jussi Pohjakallio oli yksi suomalaisen lehtikuvauksen uranuurtajista, joka ikuisti filmille kaikki 1950- ja 1960-luvun merkkihetket ja -henkilöt.
Pohjakallion entinen työtoveri, toimittaja Seija Sartti kertoo kuvaajalegendan elämästä tammikuun lopussa ilmestyneessä kirjassaan. Jussi Pohjakallio – kova jätkä kamera kädessä on lämminhenkinen muistelmateos, johon on koottu yli kaksisataa Pohjakallion ottamaa valokuvaa.
Mukana on kuvia esimerkiksi Porkkalan palautuksesta ja vuoden 1956 yleislakosta. Aikakauden poliitikot ja muut julkisuuden henkilöt ovat myös esillä, näkyvimmin tietysti presidentti Urho Kekkonen.
Vuonna 1930 syntynyt Jussi Pohjakallio oli helsinkiläisen professoriperheen esikoinen. Hän harrasti nuorena telinevoimistelua ja mäkihyppyä ja kouluttautui ylioppilaskirjoitusten jälkeen voimistelunopettajaksi.
Opetustyössä vilkas nuorukainen ei viihtynyt paria viikkoa kauempaa. Uusi ura urkeni lehtikuvauksen parissa.
Pohjakallio työllistyi Yhtyneisiin Kuvalehtiin, jonka leivissä hän otti kuvia muun muassa Urheilun Kuva-aittaan, Käytännön Maamieheen, Seuraan ja Suomen Kuvalehteen. Hänen taidokkaita kuvareportaasejaan julkaisivat myös ulkomaalaiset kuvalehdet, kuten kuuluisa amerikkalainen Life.
Pohjakallion sanotaan olleen Suomen ahkerin lehtikuvaaja. Ennätysvuonna hänen kuviaan julkaistiin Yhtyneiden eri lehdissä arviolta viisituhatta.
Muiden lehtikuvauksen pioneerien tavoin Pohjakallio oli työssään itseoppinut. Seija Sartin mukaan stadin kundi ei ollut mikään taiteilijasielu, vaan hänen valttejaan olivat ahkeruus, hyvä reaktionopeus ja urheiluharrastusten kautta kehittynyt kyky ennakoida liikettä.
Pohjakallio oli luonteeltaan rohkea ja itsevarma, tarvittaessa röyhkeäkin. Pressimatkalla Neuvostoliitossa hän karkasi omille teilleen ja matkusti virolaisena ylioppilaana esiintyen maaseudulle.
Suomen Kuvalehdessä julkaistun kuvareportaasin jälkeen Pohjakalliolla ei ollut enää asiaa itänaapuriin. Viisumianomukseen vastattiin, että ”valokuvaaja Pohjakallio on jo nähnyt tarpeeksi Neuvostoliittoa”.
Pohjakallio kyllästyi lehtikuvien vähäiseen arvostukseen ja siirtyi jo 34-vuotiaana studiokuvaajaksi. Hän perusti oman mainoskuvauksiin erikoistuneen valokuvaamon.
Yritys kasvoi ja rönsyili, ja pian Pohjakallio työllisti muitakin kuvaajia sekä pyöritti omaa värilaboratoriotaan. Hän oli välinehullu ja innostunut tekniikasta, joten Studio Pohjakallio oli aikansa kehittynein valokuvaamo, jossa monet uutuudet otettiin käyttöön ensimmäisenä Suomessa.
Johtaja paiski yrityksissään ympäripyöreitä päiviä ja kävi kotona lähinnä pyhien aikaan. Välillä hän joutui lataamaan akkujaan sairaalassa.
Studio Pohjakallion asiakkaiksi kertyivät pikkuhiljaa kaikki Suomen nimekkäimmät mainostoimistot. Aikalaiset kertovat kirjassa, kuinka täydellisten mainoskuvien saamiseksi otettiin välillä kaikki keinot käyttöön.
Jos mainostettava pullapitko ei ollut riittävän kuvauksellinen, tilalle käytiin hakemassa kauppahallista Fazerin pitko. Limput täytettiin talouspaperilla eikä Valion voi ollut Valion.
Maitomainoksen nuorten iloinen tunnelma saatiin aikaan käyttämällä heitä ensin lähikapakassa.
– Tarkka katsoja olisi hoksannut, että maitopoikien silmät harittivat, Sartti kirjoittaa.
Pohjakallio luopui vähitellen kuvaajan töistään ja keskittyi kuvanvalmistukseen sekä kirjapainotekniikkaan. Hänestä tuli kuvaajien ja painotalojen tekninen guru, jota pyydettiin opettamaan ja konsultoimaan.
Pohjakallio oli vauhdikas myös yksityiselämäsään. Hän oli naimisissa kolme kertaa ja sai yhteensä neljä lasta. Nuorin lapsista oli vasta 5-vuotias, kun isä menehtyi leukemiaan vuonna 1990.
Pohjakallio ei lehtikuvaajan työt lopetettuaan juuri arvostanut kuviaan. Suuri osa negatiiveista onkin ilmeisesti tuhoutunut.
Kuvaajan Kekkos-kuvia on esillä Tamminiemessä 6.4. avautuvassa näyttelyssä Pitkä loikka – Presidentti Urho Kekkonen Jussi Pohjakallion lehtikuvissa. Näyttely on avoinna vuoden 2023 loppuun asti.
Seija Sartti: Jussi Pohjakallio – kova jätkä kamera kädessä. Siltala, 157 s.
Juttu on julkaistu alun perin Suomenmaan aikakauslehdessä helmikuussa 2022. Lehden voit tilata täältä. Digilehden irtonumeroita voit ostaa täältä.