Juttu vaikka viskin voimalla – Suomenmaan tekijät muistelevat menneitä
Suomenmaa muuttuu vuodenvaihteessa aikakauslehdeksi. Sanomalehden teosta jäi toimitukselle monia muistoja. Välillä jutun kirjoittaminen on vaatinut viskipaukun, toisinaan jutun kuvitus on vaihtunut aivan vääränlaiseksi…
Pirjo Kontio: Tunnit Maurin kanssa
Jotkut poliitikot ovat laskeneet, montako tuntia heiltä on kulunut Mauri Pekkarisen odotteluun.
Minäkin olen odotellut, lukemattomia kertoja.
Teimme takavuosina viikon henkilö -nimistä sarjaa. Pitkään juttuun piti valmistautua tavallista tarkemmin. Henkilöä oli tarkoitus jututtaa vähintään tunti.
Pekkarisen kolmen sivun juttu syntyi lopulta seitsemän minuutin keskustelun jälkeen, toimittajan omien arvioiden ja muiden mielikuvien perusteella.
Tapaus opetti: parhaat jutut syntyvät useimmiten omasta päästä.
Olen joskus nuorempana jaksanut odottaa kärsivällisesti Pekkarisen kulloisenkin virkahuoneen oven takana. Yksi tunnin odotus palkittiin puolentoista tunnin keskustelulla kaiken maailman asioista.
Kun lopettelimme kello yhdeksän jälkeen illalla, toivottelin silloiselle ministerille hyvää yötä. Pekkarinen kertoi, että kalenterissa on vielä avustajapalaveri.
Kiitos Pekkarisen, opin aikoinaan kuntien valtionosuusjärjestelmän ja miten budjettikirjaa pitää lukea.
Henna Lammi: Surusilmän kanssa kahvilla
Toimittajana pääsee tapaamaan monenlaisia kuuluisuuksia.
Mutta lopulta pääministereiden tai palkittujen kirjailijoiden kohtaaminen ei ole mieleenpainuvinta. Minä muistan parhaiten Mirvan (nimi muutettu), asunnottoman perheenäidin.
Mirva soitti minulle työpuhelimeen. Soitto oli yllätys.
Juttuidea ei edes ollut omani, vaan silloisen työkaverini Elisa Savolaisen, joka oli kuullut sosiaalialan opiskelukaveriltaan, että pääkaupunkiseudulla on yllättävän paljon asunnottomia perheitä. Elisa kysyi, kiinnostaako aihe minua, koska työskentelen Helsingissä ja hän Oulussa.
Olin jo unohtanut koko asian, ja Mirvan soittaessa luulin häntä aivan toiseksi henkilöksi.
– Ei kun minä olen asunnoton. Meillä ei ole kotia, Mirva tavasi puhelimessa.
Sovimme tapaamisen Hakaniemeen. Jännitin. Miltä näyttää asunnoton? Onko hän narkkari ja juoppolalli? Miten hänelle pitää puhua?
Yllätyin. Mirva näytti tavalliselta perheenäidiltä, väsyneeltä, mutta tavalliselta. Hän kertoi koskettavan tarinan häädöstä, joka johtui siitä, että mies ei ollut hoitanut omaa osuuttaan maksuista ja oli piilottanut karhukirjeet.
Pääkaupungin hinnoilla ja asuntojonoilla kahden velkaisen on mahdotonta saada vuokrattua uutta kotia.
Mirva puhui fiksuja byrokratian myllystä ja siitä, kuinka kenen tahansa elämä voi muuttua hetkessä.
Juttu julkaistiin eduskuntavaaleja edeltävänä perjantaina ja se ampaisi heti korkealle luettujen juttujen listalla.
Muutama kuukausi myöhemmin Yleisradion toimittaja otti minuun yhteyttä. Hän halusi löytää dokumenttiinsa asunnottoman perheen, koska asunnottomat kuvataan usein vain juoppoina.
Lupasin välittää toimittajan yhteystiedot Mirvalle. Mirva vastasikin minulle. Hän ei halunnut tarinalleen enää yhtään julkisuutta, vaikka heidän tilanteensa ei ollut kohentunut. He olivat edelleen vailla omaa kotia.
Mirvan perheen tarina on hiipinyt usein mieleeni. Miten Suomessa voi 2010-luvulla käydä noin? Miksi toisilla menee huonosti ja itselläni niin hyvin?
Joulun alla lähetin hyvän joulun toivotukset Mirvan sähköpostiin ja kyselin nykyistä tilannetta.
En ole saanut vastausta.
Jari Laukkanen: Saksitaiton aikaan
Kesällä 1984 keskusta piti puoluekokoustaan Savonlinnassa ja sen kunniaksi lehdestämme painettiin erikoisnumero.
Menimme Savonlinnaan päivää aikaisemmin ja teimme jutun seuraavana päivänä kokouspaikalla jaettavaan lehteen. Juhlalehti odotti viimehetken juttua puoluekokouspaikalta.
Suunnitelman mukaan kuvat otettuani ajoin ”lievää ylinopeutta” autolla Joensuuhun, josta filmirullat lennätettiin Finnairiin vuorokoneella Helsinkiin.
Lähetti odotti Helsingissä lentokentällä ja kiidätti filmit toimitukseen, jossa ne kehitettiin ja valmistettiin kuviksi. Kuvien tyhjät paikat odottivat jo taittopöydällä.
Elettiin saksitaiton aikaa, joten jutut leikattiin ja liimattiin sivupohjiin. Taittopöydillä pyörivät jutut, otsikot, kuvat ja kuvatekstit.
Samaan aikaan muuallakin maailmassa tapahtui. Indonesiassa mellakoitiin voimallisesti hallitusta vastaan ja maan poliisivoimat tukahduttivat liikehdinnän pamppuihin luottaen.
Odotimme juhlanumeroa kokouspaikalla jännittyneinä, jotta näkisimme työmme tulokset.
Aluksi kaikki näytti olevan hyvin. Juttu ja kuva olivat paikoillaan. Tarkempi lukeminen kuitenkin osoitti, että kuvatekstit olivat vaihtuneet taitossa.
Puoluekokouskuvan kuvatekstissä kerrottiin Indonesian mellakoista.
Ulkomaan uutisissa olevassa kuvassa Indonesian poliisi pamputti ihmisiä ja kuvatestissä todettiin keskustaväen saapuvan Savonlinnaan.
Kuvassa Indonesian poliisi pamputti ihmisiä ja kuvatekstissä todettiin keskustaväen saapuvan Savonlinnaan.
Jari Laukkanen
Anja Manninen: Liikennedraamaa
Muistelukseni liittyvät kahteen kirjailijaan: Erno Paasilinnaan ja Kalle Päätaloon.
Kävimme syksyllä 1987 valokuvaaja Reijo Kankaan kanssa haastattelemassa Päätaloa häneen kotonaan Tampereella.
Lento oli aamulla pienellä koneella, maisemat vain keinuivat ympärillä.
Mutta jo ennen lentoa meillä oli tiukat paikat. Reksa Kankaalla oli ”joskus” tapana jättää homma viime tippaan. Nytkin hän tuli myöhässä hakemaan minua kotoani Oulussa.
Jo ennen lentokentäntien risteystä alkoi tapahtua kummia. Ohjattavuus häipyi ja Reksa ajoi auton tien reunaan. Tyhjä rengas.
Lento lähtee kohta ja kentälle on vielä matkaa.
Reksa palasi auton rattiin ja ajoi kylmäpäisesti tyhjällä renkaalla lentokentäntien risteyksen huoltoasemalle. Siellä oli tankilla joku aamuvirkku mies pakettiautoineen.
Reksa taivutteli miehen viemään meidät kentälle. Mies tajusi hätämme ja hyppäsimme kyytiin.
Lentokone oli jo rullannut kiitoradalle, kun puuskutimme lähtöselvitykseen. Virkailija otti yhteyden koneeseen, joka jäi odottamaan meitä. Ehdimme.
Myös Paasilinnan haastatteluun liittyy liikennedramatiikkaa.
Paasilinna piti joskus 1990-luvun alkuvuosina esitelmän Kempeleessä. Menin paikalle talon autolla. Pelotti kamalasti tavata yrmynä tunnettu kirjailija. Mutta kun olimme kätelleet, tuntui kuin olisimme vanhat tutut.
Tilaisuuden jälkeen menimme haastattelua varten motelli Pohjan Kievariin, jonne tulivat myös Paasilinnan hyvät ystävät Eeli ja Airi Aalto.
Käännyin nelostieltä kohti kievaria, ja hetken ajettuani tajusin, että olin kääntynyt pyöräkävelytielle.
Ei hätää. Paasilinnan rauhallisesti neuvoessa peruutin auton oikealle väylälle ja kohta olimmekin perillä.
Pentti Manninen: Viskimoukulla juttuun vauhtia
Taisi olla loppukesä vuonna 1976. Suomenmaan toimitusta Helsingissä pyörittänyt Heini Mankki lähetti minut Vironperälle tekemään kesähaastattelua Johannes Virolaisesta. Oli sopinut asian Virolaisen kanssa.
Virolainen, joka itsekin kirjoitti uutterasti Suomenmaahan, otti nuoren (25-vuotiaan) toimittajan suopeasti vastaan.
Aurinko paistoi. Ensin katsastettiin pihapiirin vieressä olevat viljapellot. Virolainen on Suomen pitkäaikaisin ministeri, mutta hän oli myös maatalousmies henkeen ja vereen.
– Näät sie. Ruis on pikkusen pitempää ku naapuril, ylpeä isäntä selosti.
Huomasinhan minä. Sentin tai kaksi pitempää kuin ojan takana. Hetihän sen hoksaa.
Maatalon poikana ymmärsin kehua. Enkä kysynyt, oliko tapana rajaviivalla nakata apulantaa vähän isommalla kouralla.
Kierroksen jälkeen ryypiskeltiin pullakahvit kaikessa rauhassa ja tehtiin haastattelu.
Kun pääsin takaisin toimitukseen, kello taisi olla jo neljän paremmalla puolella. Mikäpä hätä tässä, huomenna kirjoittelen jutun.
Ilmoittauduin Heinille:
– Hyvin meni. Kirjoittelen sitten huomenna ja pannaan ylihuomiseen lehteen.
– Ei kun huomiseen, Heini kilkatti.
Taisin valahtaa kalpeaksi, koska Heini jatkoi.
– Tuus tänne mun huoneeseen. Nyt otat pikku viskin ja rupiat töihin.
Mitäpä minä. Esimiestähän häätyy totella.
Juttu syntyi. Ja ehti lehteen, sillä silloin pienetkin lehdet menivät painoon myöhemmin kuin nyt.
Juhani Ojalehto: Monien kommellusten Kainuu
Parhaiten kuluneelta vuodelta jäi mieleen keikka Kainuuseen.
Heti alkuun jouduimme kuvaajan kanssa toteamaan, että matka-aika oli laskettu pieleen. Asiat järjestyivät, kun haastateltava järjesti itselleen pientä liukumaa päiväohjelmaan ja hommasi lisäksi tuuraajan itselleen. Keikka meni lopulta moitteettomasti.
Lounastauon pidimme Kuhmon keskustassa. Siellä kohtasin kaksi hilpeää vanhempaa naista, joista toinen oli hilloja myyvä torikauppias ja toinen oli hänen asiakkaansa. Käytiin seuraava keskustelu:
Kauppias alotti, puhuen minulle:
– Katso, tämä Leena tässä ostaa näin monta purkkia, Leena on minun kanta-asiakas!
– Minun nimihän on Irma.
– Voi anteeksi kauheasti, mistä se Leena oikeen tuli!
– Ei se mitään, saa minua Leenaksikin sanoa, Leenahan on niin nätti nimi.. Mulleha on joskus sanottu että Irma-perr…!
Sitten ajoimme Suomussalmelle, jossa maitotilaa pitävä Markus Moilanen oli rakentanut itse biokaasuvoimalan. Hän kertoi, että biokaasuvoimalan tekeminen on tosi helppoa.
– Näin yhtenä yönä unta, että suunnittelin sitä, niin aamulla oli sitten helppo alkaa vain rakentaa.
Moilanen oli hyvin itseironinen ja leppoisa tyyppi, mutta pelkäsi kameraa. Hän toisti monta kertaa kuvaajalle, Paula Åströmille, joka räpsi kuvia suljin kuumana, ettei ottaisi enää kuvia. Sanoin hänelle:
– Tuo ei satu yhtään.
Johon Markus:
– Sattuu se!
Paula ei paljoa kuunnellut. Kohta Markus sanoi tiukemmin:
– Lopeta jo se!
Kun Paula oli niin kuin ei olisi kuullutkaan, Markus muutaman minuutin kuluttua parahti minulle:
– Olisit heittänyt Ouluun tuon!
Moilaset pitävät tilallaan noin sataa nautaa. Kun Suomessa tiloja on hyvin monenkokoisia, tuli mieleen kysyä Markukselta, että montako lehmää on kannattavaa pitää. Vastaus kuului:
– No mitä vähemmän niitä on, niin sitä vähemmän tullee tappiota.
Samuli Vänttilä: Menneisyyden julmuudet eläviksi
Tuli pitkä hiljaisuus, jota ei ollut tarvetta rikkoa. Vain seinäkello tikitti hiljaa.
Sirkka Lakela oli juuri kertonut, kuinka hän 10-vuotiaana pakeni juoksemalla partisaaneja, jotka olivat hyökänneet Savukosken Seitajärven kylään kesällä 1944.
Lakela pääsi turvaan, mutta moni muu kyläläinen ei. Partisaanit kuljettivat kylän naiset ja lapset läheiselle metsäaukealle, raiskasivat, teloittivat ja teurastivat.
Lakelan veli ja sisko katosivat iskussa, eikä heidän kohtalostaan saatu mitään tietoa yli kuuteenkymmeneen vuoteen.
Haastattelin Lakelaa kesällä 2013. Hänen kertomustaan ei voinut kuunnella liikuttumatta.
Historiankirjoista tutut asiat tulivat yhtäkkiä eläviksi ja todellisiksi, yksilön elämään voimakkaasti vaikuttaneiksi kokemuksiksi.
Kipeistä muistoista huolimatta Lakela oli säilyttänyt valoisan elämänasenteensa. Hän sanoi tunteneensa vuosikaudet pohjattoman syvää vihaa, mutta antaneensa lopulta anteeksi.
Sekin kosketti. Miten ihminen voi koskaan selvitä moisesta?
– Luotan aina, että huomenna on parempi päivä, vaikka ihminen ei tunnu koskaan viisastuvan, Lakela sanoi lopulta, kun hiljaisuutta oli kestänyt pitkät tovit.
Se konkretisoitui kahdeksan kuukauden päästä, kun Ukrainassa alettiin ampua ihmisiä kevättalvella 2014. Syyrian kriisikin vain synkkeni entisestään.
Sota oli ja on yhä ihan naapurissa.
Samuli Vänttilä
Tappamisen ja julmuuden aika ei ollutkaan ohi, vaikka me eurooppalaiset olimme naiiviuttamme ehkä niin kuvitelleet.
Sota oli ja on yhä ihan naapurissa. Se, mitä tapahtui Seitajärvellä, onkin taas hätkähdyttävän ajankohtaista.
Pirkko Wilén: Juttu, joka jäi kirjoittamatta
Kuluneen vuoden mieleenpainuvin juttu?
Se oli se, joka jäi kirjoittamatta.
Viime kesänä en kyennyt kirjoittamaan nekrologia, kun sain kuulla, että Suomenmaan entinen päätoimittaja Seppo Niemelä oli kuollut.
Emme koskaan olleet yhtä aikaa Suomenmaan palkkalistoilla, mutta teimme läheistä yhteistyötä Liiton ja Suomenmaan kesken ja Keskustan Lehtimiesten hallituksessa. Sittemmin Seppo oli Suomenmaan uskollinen avustaja. Haastattelin häntä Suomenmaahan.
Yhteisillä automatkoilla keskusteltiin kaikesta mahdollisesta.
Olin monta viikkoa suunnitellut, että soitan Sepolle ja jatkamme juttua nationalismista. Se keskustelu jäi käymättä.
Sepolta ei enää voi kysyä.
Onneksi on hänen kirjansa ja kirjoituksensa.
Tänä syksynä ovat lohduttaneet Ajankohtaisen Alkion rivit:
”Kansalaissodan kauhuja Helsingissä piileskellyt aatteen mies suunnittelee kansakunnan uutta tulevaisuutta ja julkaisee sen kirjassaan Ihminen ja kansalainen.”
”Intohimojen riehaannuttama kansanvalta oli juuri näyttänyt raaimmat piirteensä. Silti Alkio uskoi kansanvaltaan.”