Jan Vapaavuori kirjassaan: Nokia sai suomalaiset luulemaan liikoja
Entinen kokoomusministeri Jan Vapaavuori oli toistaiseksi tauolla olevalla poliitikon urallaan pragmaattinen oman tiensä kulkija.
Ministeritöistä jäi ammattireiskan maine ja tunnustusta osaamisesta tuli myös poliittisilta vastapelureilta. Uskallusta riitti rohkeisiin, välillä omia joukkojakin kuohuttaneisiin päätöksiin kauppakeskusten sijoittelusta telakkaratkaisuihin ja ydinvoimalupiin.
Vapaavuoren poliittinen ura jäi ikään kuin kesken, kun yritys kokoomuksen puheenjohtajaksi ja pääministeriksi floppasi pari vuotta sitten. Myös siksi nykyisen Euroopan investointipankin varapääjohtajan tuore kirja Puoliholtiton Suomi (Otava) on tavallista mielenkiintoisempi poliitikon puheenvuoro.
Vapaavuori perää kirjassaan keski-ikäistyneelle ja hieman veltostumaan päässeelle Suomelle perusteellista elämäntaparemonttia.
Hänen mielestään Suomi on täydellisesti jumissa ja rauhanajan historiansa pahimmassa kriisissä. Maa on menettänyt asemiaan sekä reaalisesti että ennen kaikkea suhteessa muihin eurooppalaisiin kansakuntiin, eikä ole ryhtynyt jämäköihin korjausliikkeisiin.
Vapaavuori myöntää, että kokonainen vaalikausi meni hukkaan Kataisen ja Stubbin hallitusten riidellessä. Hän kaipaa johtajuutta ja yhteispeliä, jota 90-luvun vaikeiden vuosien hallitusten voimakaksikoilta Esko Aholta (kesk.) ja Iiro Viinaselta (kok.) sekä Paavo Lipposelta (sd.) ja Sauli Niinistöltä (kok.) löytyi.
Syvemmällä Suomea vaivaa Vapaavuoren mielestä yhä muun muassa se, että Nokian menestys vääristi Suomen talousluvut. Ei tajuttu, että kyse oli ensisijassa yksittäisen yrityksen eikä kokonaisen maan kilpailukyvystä, suorituksesta ja onnistumisesta.
– Nokia teki omat virheensä, mutta Suomi teki isompia virheitä Nokian erehtymättömyyteen luottaen, hän kirjoittaa.
Vapaavuoren mukaan Suomi elää edelleen harhassaan. Suomessa on yhä Nokian valtakauden palkkataso, julkinen sektori ja käsitys osaamisestamme, tuottavuudestamme ja kilpailukyvystämme, mutta ei enää Nokian sensaatiomaista menestystä.
Bonukset jäivät pysyväksi vieraaksi palkkanauhoihimme, vaikka niiden maksamisesta huolen kantanut isäntä oli menettänyt bonuksenmaksukykynsä.
Syitä nykytilanteeseen Vapaavuori löytää myös suomalaisesta kolmikantaisesta sopimusyhteiskunnasta, jota on hänen mielestään alkanut vaivata jämähtäneisyys ja pysähtyneisyys.
– Tärkeämmäksi on muodostunut se, että asioista sovitaan, ja että niistä sovitaan oikeissa pöydissä, ei se, mitä sovitaan, vaikkei sekään koskaan merkitystä vaille ole jäänyt.
Ongelmaksi hän näkee myös korporatismin jatkuvan pyrkimykseen pullistaa omaa agendaansa. Työmarkkinapöytiin on ahnehdittu yhä enemmän tavaraa ja konsensuksesta on alkanut tulla kasvavassa määrin jarrutus- ja lyömäase.
– Konsensuksen perään huutelevat toisinaan ne, jotka kaikkein vähiten haluavat lopulta sopia, Vapaavuori näkee.
Vapaavuoren mukaan konsensuksen vastakohdaksi on taitavasti kehitelty sanelun ja pakottamisen retoriikkaa. Sanelusta muita syyttävät kuitenkin joskus ne, jotka hävyttömimmin itse pyrkivät sanelemaan ratkaisuja muille ja käyttämään koko muuta yhteiskuntaa panttivankinaan.
Talouspoliittisessa ajattelussaan Vapaavuori ei ole mitenkään erityisen omintakeinen, vaan rakentaa sen suoraviivaisen porvarilliselle pohjalle. Samansuuntaisia ajatuksia Suomen tilasta ja tarvittavista toimista ovat esittäneet monet muutkin, pankkiiri Björn Wahlroosista lähtien.
Ahkeruudesta, yrittämisestä ja kurinalaisuudesta kirjoittaessaan Vapaavuori muistuttaa taas suuresti entistä esimiestään ja ilmeistä oppi-isäänsä Sauli Niinistöä.
Vapaavuorella on kuitenkin johtavan poliitikon kyky piirtää selkeä kokonaiskuva maan tilanteesta ja tarvittavista toimenpiteistä. Viime kädessä hänen omasta puolueestaan ja sen äänestäjistä on kiinni, pääseekö hän vielä toteuttamaan ajatuksiaan vallan kammareissa.
Kaikesta päätellen haluja siihen on, eivätkä Suomen ongelmat ole ihan hetkeen häviämässä minnekään.
Jan Vapaavuori: Puoliholtiton Suomi. Otava (256 s.)