"Hyvää puhetta, kahvia ja vehnäleipää" – Tutkija ei löytänyt todisteita Kekkosen väitetyistä kovista otteista kuulustelijana
Urho Kekkosen elämää ja uraa on suomalaisessa historiantutkimuksessa pöyhitty siinä määrin, että voisi kuvitella, ettei kiveäkään olisi enää kääntämättä.
Poliittisen historian dosentti Pekka Niiranen onnistuu kuitenkin tuoreessa kirjassaan valottamaan Kekkosen elämästä vaihetta, joka on aiemmissa tutkimuksissa jäänyt suhteellisen vähälle huomiolle.
Niirasen teos Ohrana Kekkonen keskittyy vuonna 1919 alkaneeseen ajanjaksoon, jolloin nuori Kekkonen työskenteli Etsivän keskuspoliisin palveluksessa.
Kekkonen ehti ennen lakiopintojaan ja niiden lomassa tehdä EK:ssa peräti kahdeksan vuotta kestäneen uran. Tiedot kyseisistä vuosista ovat olleet hajanaisia, sillä omissa muistelmissaankin Kekkonen sivuaa niitä vain muutaman sivun verran.
Se on ymmärrettävää, sillä kuten Niiranen huomauttaa, kommunistijahti salaisen poliisin leivissä ei ollut 1980-luvun alussa mikään meriitti.
Urho Kekkonen oli vasta 18-vuotias tuore ylioppilas, kun hän heinäkuussa 1919 aloitti uransa turvallisuuspoliisina. Etsivää keskuspoliisia ei ollut vielä perustettu, vaan Kekkonen nimitettiin aluksi Yleisesikunnan passiosaston Kajaanin alaosaston sotilasetsiväksi.
Kyseessä oli sivutoimi; päätyönään puuhakas nuorukainen toimi Kajaanin Lehden toimittajana. Työt saattoi myös kätevästi yhdistää, sillä Kekkonen kirjoitti sotilasetsivänä saamiensa tietojen perusteella juttuja lehteen.
Niirasen mukaan Yleisesikunnan passiosaston tehtävä oli kaksijakoinen. Sen vastuulla oli toisaalta tiedustelutoiminta, lausuntojen antaminen ja lehdistön seuraaminen, toisaalta taas kapinayritysten ennaltaehkäisy ja vangittujen kuulustelu.
Nämä kaksi roolia saatiin erotettua toisistaan elokuussa 1919, kun Etsivä keskuspoliisi perustettiin. Ylioppilas Urho Kekkonen valittiin sen Kajaanin alaosaston kanslistiksi.
Niirasen mukaan Kekkonen pääsi valtiollisen poliisin leipiin aktivistitaustansa ja vapaussodan aikana solmimiensa suhteiden ansiosta. Hän oli 17-vuotiaana liittynyt vapaaehtoisena Kajaanin sissirykmenttiin ja kunnostautunut erityisesti Mouhun taistelussa.
Kekkonen oli pyrkinyt myös jääkäriksi Saksaan ja koettanut värväytyä Vienan Karjalaa vapauttamaan lähteneeseen retkikuntaan, mutta myöhästynyt täpärästi molemmista hankkeista.
Etsivän keskuspoliisin Kajaanin alaosaston päällikkönä toimi Kekkosen aktivistiystävä Aarne Korhonen. Alaosaston henkilökunta oli hyvin nuorta, sillä Korhonen oli vain kaksi vuotta alaistaan vanhempi.
Kekkonenkin pääsi alaosastossa pian vastuullisiin tehtäviin. Jo parin kuukauden kuluttua hän sijaisti päällikköä, hoiti itsenäisesti kuulusteluita ja kirjoitti tilannekatsauksia maaherralle.
Myöhemmin lokakuussa Kekkosen ura EK:ssa katkesi hetkeksi, kun hän aloitti asepalveluksen Autopataljoonassa Helsingissä.
Vapaussotaan osallistumisen ansiosta palvelus jäi lyhyeksi, ja jo kesällä 1920 Kekkonen pääsi hakeutumaan takaisin EK:n leipiin.
Elokuussa 1919 perustettu Etsivä keskuspoliisi oli sisäasiainministeriön alainen virasto. Sen tehtävänä oli ”pitää silmällä ja mahdollisuuden mukaan ehkäistä kaikkia yrityksiä ja toimia, jotka ovat tähdätyt valtakunnan itsenäisyyttä vastaan taikka ovat omiansa järkyttämään valtakunnan yleistä turvallisuutta tahi laillista yhteiskuntajärjestystä”. Lisäksi se valvoi maassa oleskelleita ulkomaalaisia.
Käytännössä EK:n päätehtävä oli kommunistien valvonta. Erityisesti viraston huomio kohdistui maanalaiseen Suomen kommunistiseen puolueeseen ja sen julkiseen siipeen, vuosina 1920–1923 toimineeseen Suomen sosialistiseen työväenpuolueeseen (SSTP).
EK:n pääosasto sijaitsi Helsingissä, ja sillä oli alaosastot alun perin 15 paikkakunnalla. Niirasen mukaan Kajaanin alaosasto oli tärkeä, sillä Kainuuta pidettiin ”kommunistisen aineksen tyyssijana”.
Sosialismin levittämisen solmukohtia olivat savotat, joilta aatteet kulkeutuivat metsätyömiesten mukana pientiloille. Kainuu oli myös kommunistien ehkä eniten käyttämä ylikulkupaikka Neuvosto-Venäjän puolelle.
Näitä laittomien rajanylittäjien etappiteitä Kekkonenkin työssään jäljitti. Esimerkiksi vuonna 1921 alaosasto paljasti Suomusalmen Juntusrannan kylän kautta kulkeneen reitin, jota pitkin oli talven aikana ylittänyt rajan ainakin 20 miestä.
Syksyllä 1921 Kekkonen aloitti opinnot Helsingin yliopiston lainopillisessa tiedekunnassa ja sai työpaikan EK:n pääosastolta Helsingin Ratakadulta. Hänen tittelinsä oli nuorempi kanslisti, mutta edelleen hän matkusti tarvittaessa Kajaaniin alaosaston päällikköä tuuramaan.
Helsingissä Kekkonen tutustui oululaiseen Kaarlo Hillilään, josta tuli hänen opiskelu- ja asuintoverinsa. Myös Hillilä työskenteli opintojensa ohessa EK:ssa.
Nuoret juristiopiskelijat eivät pitäneet kynttiläänsä vakan alla, vaan ryhtyivät suoltamaan erilaisia muistioita EK:n toiminnan kehittämiseksi.
Ystävysten lempiaihe oli EK:n uudelleenorganisointi ja toimintatapojen muuttaminen. He peräänkuuluttivat virastoon ”oikeaa ohranahenkeä” eli taistelua isänmaan vihollisia vastaan keinoista piittaamatta.
Elintärkeää kaksikon mielestä oli varsinkin tiedustelutoiminnan kehittäminen ja ”vasikoiden” hankkiminen.
EK:n johdolla oli tiedustelijoista vanhakantainen näkemys. Heidän valinnassaan painotettiin erityisesti poliittista luotettavuutta, ja joskus siitä vaadittiin jopa suojeluskunnan todistus.
Kekkosen ja Hillilän mielestä tämä oli tarpeetonta. Itse asiassa he pitivät sitä jopa esteenä, jos ja kun tarkoituksena oli, että tiedustelija pyrkisi soluttamaan kommunistipiireihin.
EK:ssa ei Kekkosen ja Hillilän mielestä ollut ymmärretty hyvien tiedustelijoiden painoarvoa. Tuottavakin ”vasikka” oli voitu ”polttaa” eli määrätä oikeuteen todistajaksi tai laittaa jopa vankilaan.
Kekkonen ja Hillilä korostivat, ettei lakia saisi lukea liian tiukasti, vaan ”vasikaksi” lupautumalla pitäisi olla mahdollista hankkia vapaus.
Kekkonen suoritti alkuvuonna 1926 ylemmän oikeustieteellisen tutkinnon ja palasi virkavapaalta Etsivään keskuspoliisiin kuulustelijaksi. Hänestä oli kasvanut EK:n päällikön Esko Riekin luottomies, vaikka nuori juristi ei itse pomoaan arvostanutkaan.
Lokakuussa Kekkonen teki Riekille tempun, jota Niiranen nimittää isänmurhaksi. Julkisuudessa oli kuultu kriittisiä puheenvuoroja EK:n toiminnasta, ja Kekkonen yhtyi arvostelijoihin.
Hän kirjoitti Turun Sanomiin kaksiosaisen artikkelin ”poliisiolojen laiminlyödystä tilasta”. Kekkosen mielestä EK oli kasvanut liian laajaksi ja sille oli haalittu varsinaisen poliisin tehtäviä.
Hän ei nähnyt tarvetta säilyttää EK:ta enää itsenäisenä virastona, kun kommunistien toimintakin oli laskusuunnassa.
Riekki luonnollisesti raivostui Kekkosen ulostulosta ja syytti alaistaan raukkamaisuudesta. Kekkonen sinnitteli viraston palveluksessa vielä muutaman kuukauden, kunnes keväällä 1927 jätti eroanomuksensa.
Kymmenen vuotta myöhemmin Kekkosen ja Riekin tiet yhtyivät uudelleen. Riekki toimi edelleen EK:n päällikkönä, kun Kekkonen maaliskuussa 1937 valittiin A. K. Cajanderin historiallisen punamultahallituksen sisäministeriksi.
Kaarlo Hillilä oli hekumoinut Riekin erottamisella jo etukäteen, mutta Kekkonen empi. Hallituskumppani SDP osoitti kuitenkin epäluuloa EK:ta ja Riekkiä kohtaan, jolloin Kekkonen päätyi uhraamaan laitoksen päällikön.
Vuoden 1938 alussa EK:n tilalle perustettiin sisäministeriön valvoma Valtiollinen poliisi. Esko Riekki ehti toimia Valpon päällikkönä vain 24 päivää, kunnes Kekkonen pakotti hänet lähtemään.
Kekkosen EK-menneisyyttä yritettiin hänen myöhemmällä poliittisella urallaan käyttää häntä vastaan. Sekä SDP että kokoomus pyrkivät 1950-luvulla hankkimaan skandaaliaineistoa presidenttiehdokkaan mahdollisista ylilyönneistä EK:n palveluksessa.
Kekkosen on väitetty esimerkiksi sylkeneen kuulusteltavia päin kasvoja ja pahoinpidelleen heitä pranstakkaa eli hiilihankoa käyttämällä.
Niiranen ei löytänyt väitteille kirjallisia todisteita. Hänen mukaansa asiakirjat puhuvat pikemminkin sen puolesta, että Kekkonen pyrki soveltamaan kuulusteltaviin pehmeitä keinoja.
– Hyvän puheen avulla, jota koetetaan tehostaa kahvilla ja vehnäleivällä, monesti päästään jo jokseenkin pian tunnustukseen, Kekkonen opasti muita EK:n työntekijöitä etsiväpäivillä pitämässään esitelmässä.
Niirasen mukaan Kekkonen ja Hillilä esimerkiksi saunottivat vankeja ja veivät miehet tapaamaan vaimojaan. Kun kaverilliset suhteet oli saavutettu, epäilty vastasi luottamukseen luottamuksella.
Kuulusteltavien kaltoinkohtelun sijaan Niiranen löysi tutkimustyönsä aikana runsaasti todisteita Kekkosen vihasta Venäjää ja kommunismia kohtaan.
Kekkonen liittyi vuonna 1924 Akateemiseen Karjala-Seuraan, ja Niiranen arvioi hänen kuuluneen myös seuran sisäpiiriin Vihan veljiin.
Puhuessaan Pohjois-Pohjalaisen osakunnan vuosijuhlassa nuori juristiopiskelija totesi, ettei Venäjä-vihasta saisi luopua sittenkään, kun punainen hirmuvalta siellä lakkaisi.
– Meidän osamme on aina vihata Venäjää, sillä se uhkaa alati vapauttamme, hallitsipa siellä kuka tahansa.
Niiranen pohtii kirjassaan, muuttiko Kekkonen myöhemmin mielipidettään vai tyytyikö hän ainoastaan peittämään Venäjää kohtaan tuntemansa vastenmielisyyden.
Kirjailija siteeraa Kaarlo Hillilää, jonka mukaan Kekkonen piti venäläisiä Suomen perivihollisena vielä myöhemminkin. Niirasen mukaan Hillilän näkemys on ainoa tähän viittaava todiste, eikä sellaisenaan edes kovin vahva.
– Se antaa kuitenkin mahdollisuuden ajatella, että vapaussodan veteraanin ja heimoaktivistin kahdeksan vuoden ”ohranointi” jätti Kekkoseen niin syvän jäljen, ettei se koskaan arpeutunut, Niiranen päättelee.
Pekka Niiranen: Ohrana Kekkonen – UKK Etsivässä keskuspoliisissa 1919–1927. SKS, 477 s.