Historia | Aikapommi roihahti Oulussa – vuoden 1916 jälkeen oltiin jo viisaampia
Vanhan ajan kaupungit olivat eräänlaisia paloturvallisuuden aikapommeja.
Puutalokorttelit olivat vieri vieressä, ja lämmitys hoidettiin puilla. Oli vain ajan kysymys, milloin kaupungeissa riehuisi tuhoisia suurpaloja.
Monissa kaupungeissa niitä on riehunut monta kertaa historian aikana. Turun paloja esimerkiksi tunnetaan useampi, mutta erityisen usein on palanut Oulu.
Viimeisestä Oulun palosta ja samalla Suomen viimeisestä varsinaisesta kaupunkipalosta tulee huomenna sunnuntaina kuluneeksi tasan 110 vuotta.
Oulun paloja on kirjattu historiaan myös ainakin vuosilta 1652, 1655, 1705, 1715, 1773, 1822 ja 1882.
Vuoden 1916 suurpalo alkoi halko- ja sahajauhovarastosta Kirkkokatu 39:stä yöllä 19. heinäkuuta 1916 tai ehkä juuri ja juuri edellisen vuorokauden puolella nykyisen Mannerheiminpuiston alueella.
Tuli tuhosi melkein kaikki rakennukset korttelissa Vanhatullin kaupunginosasta. Läheisiä rakennuksia vaurioitui korjauskelvottomiksi.
Tuohon aikaan oli jo käytössä melko tehokasta uudenaikaista sammutuskalustoa, mutta esimerkiksi höyrykäyttöisiä ruiskuja ei saatu paikalle ajoissa. Vesijohtoverkon vedenpaine osoittautui myös liian alhaiseksi, mikä haittasi veden tehokasta tuloa. Painetta ja tehoa laski osaltaan myös se, että palopostien venttiilit avattiin kaikki samoihin aikoihin.
Vapaapalokunta antoi korttelin palaa ja keskittyi läheisten rakennusten suojeluun. Siinä onnistuttiin.
Palonalku oli pieni, mutta se pääsi lopulta kasvamaan suureksi siksi, että sen kanssa toimittiin hitaasti.
Se myös levisi palokujia pitkin. Nämä kujat oli tehty paloilta suojelemista varten, mutta ne olivat liian kapeita estääkseen palojen leviämisen talosta toiseen.
Tällainen rakennustapa oli ainakin sata vuotta ajastaan jäljessä.
Kuten monessa muussakin kaupungissa, myös Oulussa tajuttiin, että katujen pitäisi olla leveitä, jotta tulipalot eivät leviäisi rakennuksesta toiseen.
Niinpä Albertinkatu muutettiin 11,70 metristä 30 metrin levyiseksi, Kirkkokatu 14,70 metristä 20 metriin, Isokatu 14,70 metristä 18 metrin levyiseksi ja Sepänkatu 11,70 metristä 14 metrin levyiseksi.
Myös puurakentamisen vaihtuminen kivitalorakentamiseen ja sammutuskaluston nykyaikaistuminen on estänyt myöhemmät kaupunkien suurpalot. Sota-ajan pommitukset toki polttivat myöhemmin vielä laajoja aloja monista Suomen kaupungeista.
Lähteenä mm. Suikkari, Risto: Paloturvallisuus ja kaupunkipalot Suomen puukaupungeissa – historiasta nykypäivään, lisensiaatintyö, Oulun yliopisto 2007