Essee: Putinin Venäjä ammentaa panslavismin perinteestä

Amerikanjuutalainen Hannah Arendt käsitteli useita edelleen ajankohtaisia poliittisia teemoja klassikoksi muodostuneessa teoksessaan Totalitarismin synty (Into 2018). Juutalaisuuden syvimmän yhteiskunnallisen olemuksen rinnalla Arendt pohti laajalti totalitarismin syntyä natsi-Saksan ja Stalinin Neuvostoliiton konteksteissa.

Vähäisemmälle huomiolle viimeisten vuosikymmenten aikana ovat jääneet Arendtin näkemykset erilaisten pan-liikkeiden vaikutuksesta eurooppalaisten valtioiden harjoittamaan ulkopolitiikkaan. Pan-liike on siis poliittinen aatesuuntaus, jonka tavoitteena on yhdistää yhteisen etnisen, kulttuurisen, kielellisen tai historiallisen identiteetin jakavat kansat olemassa olevien valtiorajojen yli yhdeksi poliittiseksi yhteisöksi.

Arendtin Totalitarismin synnyssä filosofin mielenkiinto kohdistui erityisesti pan-germanialiikkeisiin ja venäläiseen panslavismiin, jota voidaan tarkastella myös pan-liikkeiden kontekstissa.

PANSLAVISMIN JA PAN-LIIKKEIDEN LAITTOMUUDEN PERINNE

Sekä panslavistinen aatesuunta että imperialistinen politiikka laajemmin syntyivät 1800-luvun nationalismin pyörteissä. Kumpaakin yhdistivät lain ja oikeuslaitoksen avoin kyseenalaistaminen ja jopa niiden halveksunta.

Tämän vuoksi pan-liikkeille oli yhteistä Arendtin mukaan niiden syntyminen valtioihin, joissa ei ollut perustuslaillista hallitusta. Liikkeiden johtajille oli tyypillistä se, että heille hallitus ja valta näyttäytyivät sattumanvaraisina, ylhäältä annettuina tuomioina.

Venäläinen panslavismi tavoitteli kaikkien slaavilaisten kansojen kulttuurillista ja poliittista yhteenliittymää, jossa Venäjällä olisi johtava rooli. Aatteena panslavismi upposi otolliseen maaperään. Arendt huomioi erityisesti sen, miten takapajuinen 1800-luvun Venäjä oli ja kuinka mahdotonta maan hallitseminen oli jo pelkästään maan koon sekä sen sivistymättömyyden vuoksi.

Ongelmia aiheuttivat laajemmin 1800-luvun ja 1900-luvun jatkuvat sekasortoiset olosuhteet, jotka huokuivat anarkiaa ja sattumaa. Tätä täydensivät pikkuvirkamiesten oikut ja epäjohdonmukaisuus, jotka lopulta synnyttivät filosofian, jossa sattuma toimi elämän todellisena valtiaana eli lähes jumalallisen kaitselmuksen ilmentymänä, kuten Arendt klassikkoteoksessaan kuvailee.

Panslavistiseen propagandaan kuului myös se, että oman maan elinolosuhteet nähtiin ”kiinnostavimpina” kuin se, mitä pinnallinen länsi saattoi tarjota. Panslavistien filosofiassa Jumalan läsnäolo kuului nimenomaan venäläisille ja Venäjän kansalle, joten Venäjän kansa oli ikään kuin Jumalan valitsema.

Arendtin yksi keskeisimmistä huomioista 1800-luvun Venäjällä oli myös älymystön eli intelligentsijan rooli panslavistisen aatteen edistäjänä. Panslavististen kulttuurivaikuttajien töiden seurauksena syntyikin loppumattomana virtana kirjallisuutta ja runoutta, jossa panslavistit vertasivat Venäjän syvällisyyttä ja rajuutta edellä mainittuun lännen pinnalliseen arkipäiväisyyteen.

Kansallisuusaate eli nationalismi oli myös laajemmin Euroopassa älymystön mielenkiinnon kohteena. Käytännössä se lävisti kaikkialla koko sen aikaisen kulttuurikentän.

Kirjailijat, taidemaalarit ja runoilijat ammensivat töihinsä paljon aineksia kansakunnan myyttisestä menneisyydestä, jota tarvittaessa jopa sepitettiin. Venäjä ei siten muodostanut muusta Euroopasta poikkeusta, vaan tämä oli osa laajempaa kehityskulkua.

Kiinnostavasti nykyisessä Vladimir Putinin kansalliskonservatistisessa propagandassa länsi nähdään myös tänään moraaliltaan ja arvoiltaan heikkona ja jopa dekadenttisenä. Nykymaailmassa ja nykyisen Venäjän politiikan lähtökohdissa on siten paljon panslavismiin liitettäviä piirteitä, joihin kietoutuu myös imperialismiin viittaava ajatus: mikä on ollut kerran Venäjän on aina oleva Venäjän.

VENÄLÄISEN HÄMÄRÄN VALLAN YDINTÄ TÄYDENTÄÄ KASVOTON BYROKRATIA

Presidentti Mauno Koivisto lähestyi Venäjän idea (Tammi 2001) -teoksessaan venäläistä valtakäsitystä ja sen alkuperää absoluuttisen valtakäsityksen kautta. Koiviston mukaan Venäjällä oli aina ajateltu, että hallitsija ja hallitsijan valta ovat jumalallista alkuperää.

Koska maan sivistystaso oli pitkään alhainen, erilaisille myyttisille ja epätieteellisille näkemyksille oli myös tilaa. Tähän valta-asetelmaan liittyi siten osuvasti Arendtin viittaama byrokratian mielivalta.

Kansa hyväksyi kritiikittä kotimaiset hallitsijat ja heihin liittyvän kasvottoman byrokratian ikään kuin maan laillisena hallituksena. Filosofin tärkeä huomio liittyi myös poliittisen vallan käytänteisiin: käskyt ja toimeenpano jäivät aina nimettömiksi.

Poliittinen valta oli kansan silmissä peräisin nimettömältä ja kaikkivoivalta mahdilta, jonka ei koskaan tarvinnut perustella olemassaoloaan eikä käskyjensä tarkoitusperiä. Kaikki edellä mainitut vallan ja ihmisten johtamisen peruslähtökohdat olivat siten hyvin erilaisia kuin läntisessä Euroopassa.

Läntisessä poliittisessa traditiossa vallan oikeutus on historiallisesti perustunut pitkälti oikeusvaltioihanteeseen. Tässä vallan läpinäkyvyydellä, vastuulla ja vallan rajoittamisella on ollut keskeinen merkitys. Tällä asetelmalla on vaikutusta edelleen siihen, miksi Venäjän ja lännen on vaikea ymmärtää toisiaan. Valtakäsitykset poikkeavat yksinkertaisesti liikaa toisistaan.

PUTININ RUSSKIY MIR -ULKOPOLITIIKKA JATKUU MYÖS HÄNEN JÄLKEENSÄ

Venäjän harjoittamasta edelleen aktiivisesta hybridivaikuttamisesta voidaan päätellä, että politiikan suuri kuva ei muutu myöskään Putin hallintokauden jälkeen. Vuosia jatkuneet vaalimanipulaatiot ja muu toistuva vaalihäirintä ovat olleet tästä raskauttavin todiste.

Venäjä näkee lännen uhkana olemassaololleen myös jatkossa. Tätä uhkaa on myös myyty uusille sukupolville jo ainakin kahden vuosikymmenen ajan.

Myös toiveet Ukrainan sodan pikaisesta päättymisestä ovat pitkälti toiveajattelua. Venäjän panslavismiin kurkottavalle poliittiselle eliitille Ukraina on edelleen osa Venäjää, ja etupiiriajattelu on myös jatkossa yksi maan ulkopolitiikan keskeisimpiä peruslähtökohtia.

Nyky-Venäjän virallisessa retoriikassa panslavismin sijaan keskeiseksi käsitteeksi on noussut Russkiy Mir -käsite (”venäläinen maailma”). Vaikka kyse ei ole samasta ideologiasta kuin 1800-luvun panslavismi, molempia yhdistää ajatus valtiorajat ylittävästä historiallisesta ja kulttuurisesta yhteisöstä.

Tässä suhteessa Arendtin viittaama pan-liike tarjoaa teoriana käyttökelpoisen välineen myös nyky-Venäjän ideologian tarkasteluun.

Neljäs keskeinen elementti liittyy itse kulttuuriin, joka muuttuu usein hitaasti. Venäjän sisäpoliitiikassa tämä tarkoittaa myös jatkossa samanlaista hämärää lainsäädäntöä ja näennäisdemokratiaa, johon maassa on totuttu jo neljännesvuosisadan ajan. Kaiken edellä mainitun seurauksena tai niiden takia maan poliittinen kulttuuri perustuu myös jatkossa autoritaarisuuteen.

Tästä hyvänä esimerkkinä on edelleen se, että vain harvoin maan johdon päätöksiä avoimesti haastetaan tai uskalletaan haastaa, vaikka väyliä kritiikin esittämiselle olisi. Toki kritiikillä olisi myös sen esittäjälle seuraamuksensa, kuten esimerkiksi oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyin kohtalo hyvin osoittaa.

Hannah Arendtin analyysi pan-liikkeistä on jäänyt yllättävän vähälle huomiolle nyky-Venäjää koskevassa keskustelussa. Vaikka Russkiy Mir ei ole sama ideologia kuin 1800-luvun panslavismi, niiden välillä voidaan nähdä yhteisiä nimittäjiä.

Juuri tästä syystä Arendtin ajattelu tarjoaa edelleen käyttökelpoisen välineen Venäjän laajentumispolitiikan ideologisen logiikan tarkasteluun. Voimapolitiikan ja totuuden merkityksen rapautumisen aikakaudella Arendt on yhdessä Carl Schmittin filosofian kanssa kenties ajankohtaisempi kuin vuosikymmeniin.