Essee: Macron tuli käännekohtaan Venäjä-politiikassaan – Mitä seuraavaksi?
Ranskan aikaisemmista presidenteistä kukaan muu ei ole puhunut Venäjästä ja sen uhasta tavalla, kuten presidentti Emmanuel Macron teki taannoin suorassa haastattelussaan.
Kuuluisa englantilainen politologi Quentin Skinner totesi aikoinaan, miten sanat ovat poliitikon tekoja ja toiminta niiden tulosta. Kun Emmanuel Macronin Venäjä-suhdetta tarkastellaan vuodesta 2017 lähtien, siinä on havaittavissa poliittisten linjausten ja lausuntojen suhteen kummallista tempoilua suuntaan jos toiseen.
Vuoden 2017 presidentinvaalikampanjassaan ja vaalikirjassaan Vallankumous, Macron varoitteli jo säännöllisesti Venäjän ja Kiinan muodostamasta poliittisesta ja taloudellisesta uhasta länsimaille, sekä länsimaiselle elämänmuodolle. Saman vuoden Ranskan presidentinvaalissa Venäjän hybridivaikuttaminen valeuutisineen realisoitui ranskalaisille lopulta myös konkreettisesti.
Vaalin kummallakin kierroksella Venäjä tarjoili runsain mitoin valeuutisia Macronin varallisuudesta ja yksityiselämästä ranskalaisten äänestäjien ja median ihmetellessä syntynyttä tilannetta.
Vaalivoittonsa jälkeen Macron kuitenkin kutsui Venäjän presidentti Vladimir Putin viralliselle vierailulle Pariisiin. Vierailun yhteydessä Macron myös ilmoitti Putinille tapahtuneesta venäläisestä vaikuttamisesta presidentinvaaliin.
Erikoisinta kaikkien vaaleihin liittyneiden manöövereiden jälkeen oli kuitenkin Putinille osoitettu ruhtinaallinen huomio, joka huipentui aina Versaillesin palatsissa järjestettyyn vastaanottoon.
Sama Macronin hyvin outo asenne Venäjää ja Putinia kohtaan jatkui myös vuoden 2019 valtiovierailun yhteydessä. Putinin valtiovierailun aikana Macron linjasi monien edeltäjiensä tapaan siihen, että Venäjä on kulttuurellisesti ja maantieteellisesti osa Eurooppaa, joka ulottuu Charles de Gaullen sanoja myötäillen Lissabonista Vladivostokiin.
Se, mitä Macron todellisuudessa ajatteli, liittyi de Gaullen lisäksi niin entisten presidenttien François Mitterrandin, kuin myös Jacques Chiracin nimenomaiseen näkemykseen siitä, miten Euroopan turvallisuus on sidottu siihen, miten vakaa ja ennustettava Venäjä kulloinkin on.
Kuten nyt hyvin tiedetään kaikki Macronin myönteiset ajatukset Venäjästä osoittautuivat täysin vääriksi. Virheiden huipentumana oli vuoden 2022 vierailu Moskovassa, joka päättyi täydelliseen Putinin Macronille aiheuttamaan nöyryytykseen.
Nyt Macronin politiikassa on aivan toisenlainen ääni kellossa. Haastattelussa oli helppo myös rivien välistä lukea, miten pitkän (neljännesvuosisadan) ajan Putin ammattivalehtelijan roolissaan on huijannut koko Eurooppaa tavalla, joka hakee Euroopan verisessäkin historiassa vertaistaan.
Se, miten Macron nyt kategorisesti kieltäytyy linjaamasta pois mitään yksittäistä toimenpidettä Venäjän pysäyttämiseksi, kertoo presidentin kriisitietoisuudesta ja toisekseen hänen selkeästä halustaan ottaa vihdoinkin haltuun häneltä pitkään kaivattu poliittinen johtajuus.
EUROOPPA ON ODOTTANUT VUOSIKYMMENIÄ TODELLISTA JOHTAJUUTTA
Kuka Eurooppaa johtaa, on ollut usein valitettavan relevantti ja usein esitetty kysymys. Usein suurina eurooppalaisina valtiomiehinä mainitaan Saksan liittokansleri Helmut Kohl ja Ranskan presidentti François Mitterrand.
Varsinkin jälkeenpäin arvioituna, sekä Kohlin että Mitterrandin valtakausien aikana Euroopalla ja EU:lla oli kuitenkin vain osittain poliittista johtajuutta. Saksan ja Ranskan johtajat keskittyivät korostuneesti Saksojen yhdistämiseen, EU:n integraation syventämiseen ja sisämarkkinoiden kehittämiseen eli EU:n niin sanottuun pehmeään valtaan. Ongelmaksi jäi jo silloin Venäjä.
Valitettavasti sekä Kohl, että Mitterrand eivät kuitenkaan lopulta ymmärtäneet Venäjän todellisen ja hyvin despoottisen DNA:n päälle. Kummankin johtajan virheellinen lähestyminen Venäjään näkyi konkreettisesti esimerkiksi Boris Jeltsinin ollessa Venäjän johdossa. Helmut Kolh, kuten moni muukin länsijohtaja toivoi Jeltsinin aikaan avoimesti Venäjän demokratisoitumista ja yhteiskunnallisten olojen vakiintumista.
Boris Jeltsinin kaoottisen valtakauden aikaan Helmut Kohl taiteili samaan aikaan kaksilla rattailla. Itä-Euroopan maiden Nato-toiveet elivät Kohlin politiikassa rinta rinnan liittokanslerin yrittäessä mahduttaa samaan muottiin samanaikaisesti Naton Venäjä-yhteistyötä. Itä–Euroopan maiden varoitellessa Venäjästä, läntisessä Euroopassa toivottiin Venäjän suhteen vain parasta.
Joka tapauksessa Macronin haastattelu osoitti kaikilla tavoilla sen, miten Ranskan päämies on herännyt viimeinkin raakaan todellisuuteen.
Macronin yksiselitteinen viesti on nyt: Mitään keinoja ei voida sulkea pois Venäjän pysäyttämisessä. Kysymys on Euroopan uskottavuudesta ja koko maanosan tulevaisuudesta. Jos Venäjä voittaa Ukrainan ja Kiova kaatuu, Eurooppaa ei enää ole. Venäjän pysäyttämiseksi on siksi tehtävä kaikki mahdollinen.
Ranskan poliittisen eliitin suhtautuminen Ukrainan asiaan on kuitenkin edelleen hyvin kaksinaismoralistinen. Macron sai saman tien kummankin politiikan äärilaitojen syytökset sodan ja jännitteiden lietsomisesta, sekä mustavalkean asetelman luomisesta niin kotimaahan kuin laajemminkin Eurooppaan.
Kansalliskokouksen äänestyksessä Ukrainan apupakettia ja yhteistyösopimusta vastusti peräti 99 laitavasemmistolaista kansanedustajaa, laitaoikeistolaisen kansallisen liittouman ollessa poissa äänestyksestä. Macron ottaa nyt joka tapauksessa johtajuutta kaikilla rintamilla, jota häneltä on jo pitkään myös kaivattu ja samalla presidentti ottaa myös ison poliittisen riskin lähestyvien eurovaalien suhteen.
VOISIKO MACRON LÄHETTÄÄ JOPA MAA-JA ERIKOISJOUKKOJA UKRAINAN TUEKSI?
Mitä tulee Macronin omaan suosioon, sen suhteen kaikki gallupit ja suosiota mittaavat barometrit ovat näyttäneet jo pitkään huonoilta. Macronille kannatuksen ahdinko ei ole kuitenkaan uusi ilmiö, vaan hänen kannatuksensa on nojautunut jo pitkään noin 20 prosentin haarukkaan.
Toisekseen usein unohdetaan miten Jacques Chiracia lukuun ottamatta, kukaan Ranskan viimeisistä kolmesta presidenteistä ei ole ollut virkakautensa aikana kovinkaan suosittu. Macronin edeltäjistä sekä Nicolas Sarkozy että François Hollande jäivät lopulta kumpikin yhden kauden presidenteiksi.
Macron ei ole myöskään tavoitellut politiikallaan populistista kansansuosiota, vaan hän on tehnyt jo aikaisemmin useita ikäviä sisäpoliittisia päätöksiä, suututtanut kansalaiset ja käyttänyt valtaoikeuksiaan koko perustuslain takaamalla kapasiteetilla.
Ukrainan tukemisen suhteenkin Macron jatkaa edelleen ei-populistisella linjallaan ja hän haastaa myös osin sisäpoliittisien syidenkin takia opposition sekavan Venäjä-politiikan.
On myös muistettava, että Ranskassa tällä hetkellä vain 39 prosenttia kansalaisista antaa varauksettoman tuen maan Ukrainan tukemiselle, joka kertoo gallialaisten perinteisestä kansallisesta itsekkyydestä. Tämä siitäkin huolimatta, että koko sodan aikana ranskalaisten apu Ukrainalle oli pitkään hyvin vaatimatonta luokkaa.
Joka tapauksessa seuraava ikävä päätös Macronin aikaisimpiin päätöksiin nähden on mittaluokaltaan jo aivan eri tasolla.
Jos Ranska päättää auttaa Ukrainaa Macronin puheita vastaavalla tavalla, maassa saatetaan nähdä jopa ranskalaisten maa-ja erikoisjoukkojen yksiköitä mahdollisesti jo tulossa olevien Mirage 2000 -hävittäjien lisäksi. Macronille Ukrainan asia on nyt Euroopan asia.
Pekka Väisänen väitteli vuonna 2022 Ranskan presidentti Emmanuel Macronin poliittisesta ajattelusta. Väisänen tutki Macronin ajattelua muun muassa riskiyhteiskunnan, ranskalaisen liberalismin ja kolmannen tien politiikan teorioiden kautta.