Esko Aho ei kadu suostumistaan Sberbankin hallitukseen — "Tunnistin riskit, mutta näin järkeväksi"

Kirjat

Entinen pääministeri Esko Aho joutui keväällä 2016 tiukan paikan eteen, kun häneltä kysyttiin kiinnostusta venäläisen Sberbankin hallituksen jäsenyyteen.

Kysyjä oli pankin pääjohtaja German Gref, johon Aho oli tutustunut jo tämän toimiessa Venäjän talouskehitysministerinä. Vuonna 2007 Sberbankin johtoon siirtynyt Gref halusi kehittää pankistaan tehokkaan, teknologisesti edistyneen ja toimintaperiaatteiltaan modernin.

Toisaalta Aho tiesi hyvin, ettei kehitys Venäjällä ollut edennyt lännen toivomaan suuntaan. Hänen hyvä ystävänsä, joulukuussa 2009 menehtynyt Jegor Gaidar oli ennen kuolemaansa ehtinyt julkaista kirjan, jossa hän varoitti Venäjällä nousussa olleen nostalgisen nationalismin vaaroista.

Vuonna 2014 Venäjä oli miehittänyt Krimin niemimaan.

– Gaidarin opit mielessäni tunnistin riskit, mutta näin järkeväksi lähteä tekemään töitä yhden Venäjän uudistusmielisen saarekkeen hyväksi, Aho perustelee tänään ilmestyvässä kirjassaan.

Ahon päätös suostua venäläispankin hallitukseen herätti runsaasti arvostelua. Hänen mukaansa Sberbank ei kuitenkaan ollut mikään Vladimir Putinin pankki.

Venäjän keskuspankki omisti siitä puolet, kun taas lähes koko toinen puoli osakkeista oli läntisten sijoittajien hallussa.

– Moskovan ohella Lontoon ja Frankfurtin pörssiin listatun yhtiön täytyi ja kannatti noudattaa hyviä läntisiä hallinnon käytäntöjä, Aho kirjoittaa.

Aho toimi venäläispankin hallituksessa viisi vuotta. Helmikuussa 2022 Venäjä hyökättyä Ukrainaan hän ilmoitti jättävänsä paikkansa.

Aho ei silti kirjassaan kadu pankin hallitukseen suostumista. Hänen mielestään lännen kannatti kaikesta huolimatta yrittää jatkaa poliittista ja taloudellista yhteistyötä Venäjän kanssa.

– Olen vakuuttunut siitä, että pyrkimys integraatioon kannatti, vaikka se epäonnistui, hän kirjoittaa.

–  Venäjän aiempi eristäminen ja kaikkien yhteyksien katkominen ei olisi edes hidastanut, vaan päinvastoin kiihdyttänyt sen siirtymistä eurooppalaisen turvallisuusjärjestyksen uhkaajaksi.

Ahon tänään ilmestyvä kirja on saanut nimekseen 1992 – Suomen valinnat aavekissojen varjossa. Painajaismaisen lamavuoden muistelu täyttää kuitenkin vain noin kolmasosan kirjasta – vähintään yhtä tärkeässä osassa on Suomen ulko- ja turvallispolitiikka ja erityisesti Venäjä.

Aho kiinnittää vuoden 1992 tähystyspaikaksi, josta hän kiikaroi niin menneeseen kuin nykyhetkeenkin. Hänen mukaansa vuosi oli Suomelle monella tavoin käännekohta.

Neuvostoliitto romahti ja toisesta maailmansodasta lähtien vallinnut järjestys lakkasi olemasta. Suomi oli vapaa valitsemaan itse oman paikkansa. Se irtautui yya-sopimuksesta, haki jäsenyyttä Euroopan yhteisössä ja osti Hornet-hävittäjät Yhdysvalloista.

Ahon mukaan elämä Neuvostoliiton rinnalla oli tuottanut suomalaisille paljon päänvaivaa, mutta entinen naapuri oli sentään ollut ennustettava. Uudesta Venäjästä voisi sen sijaan tulla mitä vain.

Aluksi näytti siltä, että maa halusi kehittyä demokratiaksi, markkinataloudeksi ja oikeusvaltioksi sekä rakentaa suhteita länteen. Presidentti Boris Jeltsin puhui mahdollisuudesta, että jonain päivänä Venäjä voisi liittyä Euroopan unioniin, jopa Natoon.

– Uusi Venäjä näytti täydellisesti hylkäävän neuvostoajan aavekissan. Länsi ei enää edustanut vaarallista vihollista, vaan se näyttäytyi yhteistyökumppanina, Aho kirjoittaa.

Vähitellen unelmat suuresta historiallisesta muutoksesta alkoivat haihtua. Neuvostojärjestelmän korvaaminen läntisellä talous- ja yhteiskuntamallilla osoittautui paljon odotettua tuskallisemmaksi.

Uudistukset tuottivat pettymyksiä, jotka muokkasivat maaperää vanhoillisten ja äärikansallismielisten voimien vahvistumiselle.

Aho tapasi Vladimir Putinin ensimmäisen kerran jo joulukuussa 1991, kun Pietarin ulkosuhteiden komitean puheenjohtaja vieraili Suomessa pormestari Anatoli Sobtšakin seurueessa. Myöhemmin tapaamisia kertyi lisää, vaikka henkilökohtaisesti miehet eivät koskaan tutustuneetkaan.

Aho uskoo, että Putinkin pyrki ensimmäisillä presidenttikausillaan modernisoimaan Venäjää. Kansalaiset saivat lupauksen taloudellisen sekasorron päättymisestä, siirtymisestä vakaisiin oloihin ja parempaan elintasoon.

Aluksi energian ja raaka-aineiden nousevat hinnat tekivätkin Putinille mahdolliseksi lunastaa annetut lupaukset. Kun nopea talouskasvu päättyi, Putin käänsi kurssia ja alkoi turvautua imperiumin jälkeiseen nostalgiaan.

Kreml ryhtyi levittämään oppia Venäjän sivilisaation erityisyydestä ja siihen kohdistuvasta uhasta.

–  Jo kuolleiksi luullut aavekissat herätettiin henkiin. Länsi ei enää ollutkaan kumppani, vaan se alkoi jälleen näyttäytyä vihamielisenä vastustajana, Aho kirjoittaa.

Oliko länsi sinisilmäinen Venäjän suhteen? Eivätkö sen kanssa tekemisissä olleet poliitikot ja yritysjohtajat ymmärtäneet, mihin maa oli Putinin komennossa menossa?

Aho väittää, että useimmat tiedostivat riskit.

– Juuri siitä syystä lännen strategiaksi tuli, että Venäjää ei eristetä, eikä sen anneta eristäytyä. Poliittisen ja taloudellisen kanssakäymisen tavoitteena oli integroida Venäjä muuhun Eurooppaan.

Hänen mielestään jälkipyykin tärkein kysymys ei ole se, milloin olisi pitänyt tajuta, mitä Putinin Venäjästä lopulta tulee.

– Peruskysymys on, mitä Venäjän suhteen olisi pitänyt tehdä, jotta nuo riskit eivät realisoituisi.

Aho käy kirjassaan läpi Suomen vuodesta 1992 alkanutta tietä, joka 30 vuotta myöhemmin johti Nato-hakemukseen. Hänen mukaansa Hornet-hävittäjien osto Yhdysvalloista ei vielä merkinnyt kurssin kääntämistä kohti sotilasliittoa, vaikka monet niin uskovat.

–  Todellisuus on tarua ihmeellisempi. On totta, että hävittäjähankintaa seurasi sotilaallisen yhteistyön tiivistyminen sekä Yhdysvaltain että Naton kanssa. Se ei kuitenkaan ollut Hornet-hankinnan määräämä vaan mahdollistama, Aho korostaa.

Hänen mukaansa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa alkoi Neuvostoliiton luhistumisen jälkeen vaihe, jonka aikana keskityimme rakentamaan oman turvallisuutemme sotilaallisen liittoutumattomuuden ja uskottavan itsenäisen puolustuksen varaan.

– Tämä linjaus kesti kolme vuosikymmentä. Se olisi kestänyt pidempäänkin, ellei Venäjä olisi lähtenyt haastamaan yhteistä eurooppalaista turvallisuusjärjestystä. Ratkaisevaksi tuli Venäjän hyökkäys Ukrainaan.

Vaikka vaaran merkit olivat näkyvillä pitkään, Aho ei olisi uskonut Venäjän aloittavan sodan.

– Kaikki me, jotka luulimme tietävämme jotakin Venäjästä ja sen tavasta ottaa riskejä, pidimme loppuun saakka mahdottomana, että presidentti Putin päättäisi aloittaa täysimittaisen sodan Ukrainaa vastaan.

Aho muistuttaa, että vaikka sotilaallinen liittoutuminen auttaa hallitsemaan Venäjään liittyviä turvallisuusriskejä, maantiedettä se ei muuta.

–  Venäjä on ja pysyy naapurinamme, ja Venäjä-osaaminen on Suomelle tulevaisuudessa elinehto. Siksi siihen on panostettava – sitä enemmän, mitä eristäytyneemmäksi ja arvaamattomammaksi itäinen naapurimme muuttuu.

Esko Aho: 1992 – Suomen valinnat aavekissojen varjossa. Otava, 286 s.