Analyysi: Populismi ei pelasta turvapaikanhakijoita
Keskustelu kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden ihmisten pakkopalautuksista kotimaihinsa käy kiivaana.
Ihmisten palauttaminen maihin, joissa käydään sotaa tuntuu epäinhimilliseltä. Erityisen paljon tunteita herättää, jos lähtöpassit saa lapsiperhe.
Keskustelua ovat osaltaan hämmentäneet sen aikana vilisseet ristiriitaiset tiedot siitä, keitä Suomesta on palautettu ja millaisiin olosuhteisiin.
Oppositiopuolueet ovat myös käyttäneet palautuksia härskisti hyväkseen maalatakseen hallituksen politiikkaa synkillä väreillä.
Kritiikki pakkopalautuksia kohtaan on osin perusteltua – osin populismia.
On helppo sanoa, että palautukset ovat epäinhimillisiä, mutta mitä vaihtoehtoja on tarjolla?
Keskustelu saattaisi mennä paremmin eteenpäin, jos siinä esitettäisiin konkreettisia muutoksia Suomen turvapaikkapolitiikkaan ja päätösten toimeenpanoon sekä arvioitaisiin niiden vaikutuksia.
Olisinko itse valmis lähettämään lapseni Kabuliin, jossa räjähtelee pommeja harva se päivä? Entä 19-vuotiaan sukulaistytön?
Pakkopalautuksia vastustavat ovat sitä mieltä, että Suomi palauttaa turvapaikanhakijoita maihin, joiden tilanne ei ole turvallinen.
Olisinko itse valmis lähettämään lapseni Kabuliin, jossa räjähtelee pommeja harva se päivä? Entä 19-vuotiaan sukulaistytön?
Pitäisikö turvapaikkapolitiikassa ottaa huomioon esimerkiksi Irakin ja Afganistanin epävarma tulevaisuus? Entä, jos tilanne kärjistyy entisestään?
Palautuksia puolustavat vetoavat siihen, että ilman niitä koko turvapaikkajärjestelmän pohja putoaa.
Turvapaikkaprosessin idea on, että se tunnistaa ihmiset, jotka todella ovat oikeutettuja pakolaissopimuksen määrittelemään turvapaikkaan.
Järjestelmän perusajatus on, että tietyt ihmiset ovat yksilöllisten syiden vuoksi oikeutettuja saamaan kansainvälistä suojelua.
Ne, joilla ei ole näitä yksilöllisiä syitä, eivät ole oikeutettuja suojeluun. Esimerkiksi työn perässä muuttavien ihmisten pitäisi pyrkiä Suomeen muuta kautta – ei turvapaikanhakijoina.
Palautukset ovat näin ollen osa lakia ja järjestystä ja takaavat turvapaikkajärjestelmän toimivuuden.
Kuka saa Suomesta suojelua ja kenet voidaan palauttaa?
Pakolaisaseman eli turvapaikan saa, jos hakijalla on perusteltu syy pelätä kotimaassaan vainoa esimerkiksi uskontonsa tai poliittisen mielipiteensä vuoksi.
Jos turvapaikan saamisen edellytykset eivät täyty, turvapaikanhakijalle voidaan myöntää oleskelulupa toissijaisen suojelun perusteella.
Tämä edellyttää, että hakijaa uhkaa kotimaassa esimerkiksi kuolemanrangaistus, kidutus tai muu epäinhimillinen tai ihmisarvoa loukkaava kohtelu.
Oleskelulupa voidaan myös myöntää, jos hakijan kotimaassa on meneillään sota ja hän on henkilökohtaisessa vaarassa kotimaassaan mielivaltaisen väkivallan vuoksi.
Jos pakolainen on kotoisin Syyriasta, hän saa lähes varmasti turvapaikan, koska maassa käydään niin aktiivisesti sotaa, että lähes jokaiseen kohdistuu mielivaltaisen väkivallan uhka.
Sen sijaan Irakissa turvallisuustilanne vaihtelee maan eri osissa. Siksi irakilaisella pitää olla henkilökohtaisia syitä pelätä vainoa tai epäinhimillistä kohtelua.
Tällainen voisi olla esimerkiksi se, että hakija on sunnimuslimi ja kotoisin alueelta, jossa sunneja vainotaan.
Turvapaikanhakija ei ole oikeutettu suojeluun jos voi paeta oman maan sisällä toiselle alueelle. Turvapaikanhakijan palauttaminen lähtömaansa toiseen osaan vaatii kokonaisarvion tekemistä siitä, voiko hakija käytännössä jatkaa elämäänsä siellä sosiaalisesti ja taloudellisesti.
Lakien soveltamisessa on aina kyse tulkinnoista – ei luonnontieteestä. Maahanmuuttovirasto ja turvapaikanhakijoiden lakimiehet vääntävät kättä siitä, ovatko esimerkiksi viraston tulkinnat turvallisesta sisäisestä pakolaisuudesta oikeita.
Käännytys voidaan panna täytäntöön, kun kielteinen turvapaikkapäätös on saanut lainvoiman.
Vuoden 2015 syksyllä nähtiin, että Euroopan maat eivät voi harjoittaa keskenään kovin erilaista turvapaikkapolitiikkaa.
Miten turvapaikkalinjaukset ovat kiristyneet viime vuosina?
Aiemmin Suomesta saattoi saada oleskeluluvan, jos hakija ei voinut palata kotimaahansa sen huonon turvallisuustilanteen tai ympäristökatastrofin vuoksi. Nyt Suomi ei enää myönnä tällaista humanitaarista suojelua.
Lisäksi toissijaisen suojelun saaminen joidenkin maiden kohdalla on vaikeutunut, koska maahanmuuttovirasto on tulkinnut Afganistanin, Irakin ja Somalian turvallisuustilanteiden parantuneen.
Myös perheenyhdistämisen ehdot ovat tiukentuneet.
Vuoden 2015 syksyllä nähtiin, että Euroopan maat eivät voi harjoittaa keskenään kovin erilaista turvapaikkapolitiikkaa.
Ruotsissa punavihreä hallitus on päätynyt tekemään vastaavanlaisia pakolaispolitiikan kiristyksiä kuin Suomessa on tehty keskustan, kokoomuksen ja perussuomalaisten johdolla.
Kun pakolaisia on paljon, joudumme miettimään, mikä on oikeudenmukaisin tapa varmistaa, että suojelua saavat ne jotka ovat siihen oikeutettuja.
Kansainvälisten sopimusten mukaan hengenvaarassa olevan ihmisen pitää saada suojelua riippumatta maailman pakolaistilanteesta.
Pakolaispolitiikka vaatii sekä väliaikaisia että pitkäjänteisiä ratkaisuja, jotta siitä saadaan inhimillisempää ja järkevämpää.
Poliitikkojen käsissä ovat lait – virkamiehet vastaavat niiden soveltamisesta.
Tärkeintä on, että hakemukset käsitellään yksilöllisesti ja että turvapaikanhakijoiden lähtömaiden tilannetta tarkkaillaan jatkuvasti ja turvallisuustilanteen heikkeneminen huomioidaan päätöksissä.
Poliitikkojen pitää antaa maahanmuuttoviraston ja oikeusasteiden tehdä arvionsa itsenäisesti, ilman poliittista painetta tehdä kielteisistä päätöksistä.
Lyhyellä tähtäimellä on pakko löytää ratkaisu kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden paperittomien ihmisten kohtaloon.
Vaikka paperittomille voidaan tarjota kunnissa hätämajoitusta ja terveydenhuoltoa, nämä ovat vain väliaikaisia ratkaisuja.
Pakkopalautuksetkaan eivät yksin ratkaise tilannetta, sillä osa ihmisistä piilottelee poliisia, toisia ei voida edes palauttaa kotimaahansa.
Yksi vastaus voisi olla tilapäisen oleskeluluvan laajempi soveltaminen. Näin ihmisiä ei ajettaisi maan alle hankkimaan elantoaan laittomasti. Tämäkään ei kuitenkaan ole ongelmaton ratkaisu.
Turvapaikkaprosessien ja lainsäädännön pitää olla sellaisia, että ne kestävät sekä eettisen arvion että nykyistä suuremmatkin hakijamäärät.
YK:n rauhanvälitysverkoston johtaja Antti Pentikäinen muistuttaa Suomenmaan haastattelussa, että syyt, joiden vuosi ihmiset ovat lähteneet liikkeelle, ovat edelleen olemassa.
Niinpä hallitus ja viranomaiset varautuvat mahdollisesti nopeastikin muuttuvaan turvapaikkatilanteeseen.
Pentikäinen suosittelee sellaisten mekanismien luomista, jotka varmistavat, että vuonna 2015 nähdyt, ihmissalakuljettajien ruokkimat pakolaisvirrat Euroopan läpi eivät toistu.
Hänen mielestään Eurooppaan pitäisi päästä pakolaisena vain YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n pakolaisleirien kautta.
Tämä vaatisi uusien pakolaisleirien perustamista tarvittaessa Eurooppaan ja niiden riittävää rahoittamista.
Pitkällä tähtäimellä paras tapa auttaa ihmisiä on rauhan ja kestävän yhteiskuntajärjestyksen rakentaminen Pohjois-Afrikkaan ja Lähi-itään.
Lisäksi Pentikäinen ehdotti, että leireiltä tarjottaisiin mahdollisuutta päästä väliaikaisesti Eurooppaan kouluttautumaan ja töihin.
Näin voitaisiin lisätä ihmisten osaamista jälleenrakennusta varten ja antaa toivoa sotaa pakeneville.
Leireihin perustuva järjestelmä edellyttäisi myös pakolaiskiintiöiden kasvattamista. Muutoin pakolaiset jäävät loukkuun leireille, kuten he ovat tälläkin hetkellä.
Suomi on pitkään ottanut vastaan kiintiöpakolaisia ja voisi jakaa osaamistaan niiden Euroopan valtioiden kanssa, joilla ei vastaavaa järjestelmää vielä ole.
Pitkällä tähtäimellä paras tapa auttaa ihmisiä on rauhan ja kestävän yhteiskuntajärjestyksen rakentaminen Pohjois-Afrikkaan ja Lähi-itään.
Pentikäinen sekä keskustan presidenttiehdokas Matti Vanhanen ovat puhuneet uuden ajan Marshall-avusta Euroopan lähialueiden kehittämiseksi.
Työ maksaa itsensä monin verroin takaisin, jos se onnistuu luomaan vakautta ja hillitsemään muuttoliikettä.
Sadat suomalaiset ovat kuluneen vuoden aikana ystävystyneet turvapaikanhakijoiden kanssa ja myötäelävät nyt vahvasti näiden perheiden ja yksilöiden kärsimystä.
On mahdotonta suhtautua neutraalisti, kun sotaa käyvään maahan palautettava ihminen onkin ystävä eikä numero.
Palautukset tuovat silmiemme eteen sen, miten eriarvoisessa asemassa ihmiset ovat riippuen siitä, mihin ovat sattuneet syntymään.
Harva on valmis kokonaan poistamaan rajoja, sillä se voisi johtaa konflikteja täynnä olevassa maailmassa täydelliseen kaaokseen. Tämä ei olisi kenenkään etu.
Yhtä populistinen on kuitenkin myös ajatus siitä, että Suomi voisi laittaa rajat kiinni ja pysytellä erossa maailman kriiseistä ja hädästä.
Siksi meidän kannattaa olla aktiivisia ongelmanratkaisijoita – etsiä inhimillisiä, mutta realistisia ratkaisuehdotuksia ja tehdä määrätietoista työtä niiden eteen.
