Suhteellisen köyhän asia

Punapaitainen mies istahti viereeni turistiluokassa.

Kengät olivat myös punaiset. Isot tuimat silmät ja oranssi nokka koristivat tulijan punaista laukkua.

Onpas omistautunut kaveri, mietin. Punaisten tuotteiden esikuvana olivat nimittäin pelimaailmasta tutut vihaiset linnut.

Vilkaisin miehen kasvoja. Hänhän oli peliyhtiö Rovion johtaja ja Angry birdsin keksijä Peter Vesterbacka!

Tunsit itsesi varmaan tosi köyhäksi siinä, arveli eräs ystäväni, kun kerroin kokemastani.

En muuten älynnyt tuntea. Jälkeenpäinkään, vaikka ystäväni koetti ohjata tunnettani toteamalla, että Vesterbacka on yksi rikkaimmista suomalaisista.

Enhän minä, työssäkäyvä mies mikään köyhä ole. Saan jokapäiväisen leipäni enkä paljon muuta koe tarvitsevani.

Hyvä on, Vesterbackan rinnalla saatan olla suhteellisesti köyhä, joka on eräs huono-osaisuuden määritelmä.

Määritelmä on kuitenkin arvolatautunut ja siksi huono. Se sisältää ajatuksen, että yhden vauraus tekee toisesta puutteenalaisen.

Suhteellisen huono-osaisuuden kokemus lieneekin itse asiassa hengen köyhyyttä.

Toinen omituinen näköala oli Suomen luonnonsuojeluliiton valtuuston puheenjohtajalla Vesa Luhdalla, joka kirjoitti taannoin Pohjolan Sanomissa näin: ”Köyhyyttä on se, mihin itsellä ei ole varaa riippumatta siitä, haluaako sitä vai ei.”

Onko ihmisen tunnettava aineellista köyhyyttä, vaikka hänen tarpeensa olisi tyydytetty?

Osuva vastaus tulee hieman yllättäen poliittisesti vasemmalta.

”Köyhä on se, joka tarvitsee paljon. Se joka tyytyy vähään, ei ole köyhä, koska se mitä hänellä on, riittää.”, sanoo Uruguayn presidentti José Mujica.

Jonkun muun johtajan suusta sitä voisi pitää rienauksena, mutta Mujica on maailman vähävaraisin presidentti.

Keskustalaisesti ajatellen yksilön tarpeet tai sosioekonominen asema eivät muodostu vertaamalla tätä muihin negatiivisessa mielessä.

Sellainen lähtökohta on materialistinen ja alkiolaisittain vieras. Alkiolaisuuteen mahtuu paremmin absoluuttisen köyhyyden määritelmä, joka tarkoittaa sitä, ettei yksilö pysty tyydyttämään perustarpeidensa vähimmäismäärää.

Oppi-isä Santeri Alkion mukaan yhteiskunta on järjestettävä siten, ettei yksikään suomalainen saisi tosi aihetta valittaa kärsivänsä vääryyttä yhteiskunnan puolelta. ”Tosi aihe” viittaa selvästi absoluuttisen köyhyyden käsitykseen.

Entä Alkion kuuluisa ”köyhän asia”, mitä se on?

Tiivistettynä Alkion mukaan tärkein keino köyhyyttä vastaan on kasvatus.

Koulunkäynti on järjestettävä niin, että se vastaisi suomalaisten vaihtelevia tarpeita, eikä ”kansallinen voima uinuisi kuolleena pääomana kansalaisen povessa”.

Punaisiin pukeutunut Vesterbacka oli hyvää matkaseuraa.

Keskustelumme yhtenä aiheena olivat tietysti ”Änkkärit”. Kevään isoin hanke lintuihin ja possuihin liittyen on huikeat 80 miljoonaa euroa maksava elokuva.

Lipputuloja Vesterbacka odottaa puolitoista miljardia.

Huhhuh. Ja vau. Minä toivotin onnea.