Spektaakkeli Senaatintorilla
Kesäkuussa 1993 Helsingin Senaatintorille ahtautui kymmeniä tuhansia ihmisiä suurta huomiota herättäneeseen ilmaiskonserttiin. Olinhan siellä seassa minäkin.
Jättilavalla kotimainen huumoriyhtye Leningrad Cowboys ja Puna-armeijan kuoro hoilasivat yhdessä kuluneimpia rock-klassikoita ja venäläisiä ikivihreitä.
Hämmentävän spektaakkelin musiikillisesta annista voi olla montaakin mieltä, mutta uniikin tunnelman muistaa jokainen paikalla ollut. Kylmän sodan aikakautta pyyhittiin historiaan kieli poskessa ja hymyssä suin.
Suomea jäyti vielä syvä lama, mutta Venäjä ei enää ahdistanut. Nahkatakkimafiosojen pyörittämäksi villiksi idäksi muuttunut maa ei enää tuottanut varomattomien vodkaturistien kolkkaamista kummempaa turvallisuusuhkaa.
Jos hakemus Natoon olisi saatu aikaiseksi tuolloin, Boris Jeltsinin Venäjä olisi tuskin juuri kulmakarvojaan kohottanut.
Jäsenyyttä olisi voitu juhlistaa vaikkapa Senaatintorin ”Total Balalaika Shown” kakkososalla.
Hakupaperit jäivät täyttämättä, mutta ei Natoon liittymiselle ollut vielä edellytyksiäkään.
Kansan tukea ei ollut, eikä esilaulajiksi halukkaita poliittisia johtajia. Silloinen poliittinen pääoma hupeni EU-projektiin viimeistä kolikkoa myöten.
Nato-keskustelu jäi kiertämään uuvuttavaa kehää vuosikymmeniksi. Aika hakemukselle oli aina väärä, satoi tai paistoi. Itse ehdin jo tottua ajatukseen, ettei Suomesta tule koskaan sotilasliiton jäsentä.
Ja sitten, yhtäkkiä, Venäjän barbaarinen Ukrainan-sotaretki muuttikin kaiken.
Järkyttyneet suomalaiset ovat potkaisseet päättäjänsä liikkeelle realisoimaan arvoltaan silmissä hupenevaa Suomen ”Nato-optiota”. Ellei sota leviä, Naton jäsenyydestä voi tulla totta piankin.
Naapurissa sekoilee nyt aggressiivinen ja epävakaa isovenäläinen tyrannia, johon ei voi luottaa tippaakaan. Suojautua voi parhaiten hankkiutumalla Naton viidennen artiklan turviin, jos ovi vielä auki on – seurasipa siitä Venäjän suunnalta millaista ”ilkeyttä” tahansa.
Kaiken kaaoksen keskellä on hyvin surullista, että Suomen ja Venäjän välille sotien jälkeen rakennetut naapurisuhteet ovat tuhoutuneet pitkiksi ajoiksi.
Poliittisesti Putinin hylkiö-Venäjälle ei pidä silti antaa periksi tuumaakaan. Lähtökohdaksi sopii vaikkapa demarikonkari Eero Heinäluoman Helsingin Sanomissa esittämä malli: Venäjän on pyydettävä polvillaan anteeksi tapahtunutta ja osoitettava teoillaan toisen maailmansodan jälkeisen Saksan tapaan, ettei tällaista nähdä enää koskaan.
Venäjän edeltäjälle Neuvostoliitolle Mihail Gorbatshovin uudistuspolitiikka pohjusti sentään melko ihmiskasvoisen lopun. Seuraajavaltio saattoi jatkaa eteenpäin kansainvälisen yhteisön täyspainoisena jäsenenä.
Vladimir Putinin neostalinistiselle Neuvostoliitto 2.0:lle tällaista kohtelua ei ole luvassa. Häikäilemättömän roistovaltion peijaisissa ei ainakaan Puna-armeijan kuorolaulantaa Senaatintorilla kuulla.