Onko keskustalla rohkeutta uida vastavirtaan?
Keskustan pitkäaikainen kansanedustaja Hannes Manninen luopui vapaaehtoisesti kansanedustajan paikasta vuoden 2011 vaaleissa. Ministerinäkin toiminut Manninen perusteli päätöstään toteamalla, että ”41 vuotta julkisena kusitolppana riittää”.
Mannisen rapsakkaa lehtilausuntoa on lainattu vuosien saatossa useampaan otteeseen – ja ihan syystä. Julkinen paine poliitikkoja kohtaan ei ole vuosikymmenen aikana vähentynyt. Ikävästä julkisuudesta on tullut luontaisetu, josta saa vuorollaan nauttia jokainen poliitikko.
Politiikassa mukana oleva tai poliittista luottamustehtävää tavoitteleva tietää joutuvansa luupin alle. Silti moni yllättyy, kuinka raadollista peli politiikan huipulla on.
Niin parkkiintunut nahkaa ei ole yhdelläkään poliitikolla, jotta voisi sanoa, että kritiikki ei tunnu missään. Kun arvosteluryöppy sattuu omalle kohdalle, se jättää aina jälkensä.
Tiedotusvälineiden rinnalla päättäjien kimpussa ovat muiden puolueiden edustajat, etujärjestöt ja yhä enemmän myös kansalaiset joko suoraan tai sosiaalisen median kautta. Kritiikki tulee välittömästi ja kaunistelematta aina, kun siihen on aihetta – ja toisinaan myös silloin, kun siihen ei ole edes perusteita.
Sosiaalisessa mediassa henkilöön menevästä arvostelusta on tullut niin yleistä, että harva jaksaa siitä enää edes riemastua. Kritiikin syyksi riittää usein se, että henkilö edustaa väärää puoluetta tai arvomaailmaa.
Poliittisen vastustajan sanomisia irrotetaan sumeilematta asiayhteyksistä ja niitä tulkitaan itselle mieluisella tavalla. Omat kannattajajoukot valjastetaan toistamaan lokaviestiä omilla sosiaalisen median kanavilla.
Aika, jolloin ihmisten sijasta riitelivät asiat, on hiljalleen siirtymässä taka-alalle. Nyt riitelevät ihmiset. Avoimesti tai peitellysti.
Kärjekkäät mielipiteet kiinnostavat mediaa ja suurta yleisöä. Niillä saa helposti julkisuutta ja naaman tutuksi. Eniten julkisuutta on tarjolla, jos saman puolueen edustajat riitelevät julkisesti keskenään.
Vihamielinen keskustelukulttuuri on lyönyt niin vahvasti läpi, että asiallista, asioihin perehtynyttä ja sivistynyttä mielipiteiden vaihtoa on tullut ikävä. Tällainen keskustelu voi olla tylsää ja yllätyksetöntä, mutta ilman sitä nykyistä hyvinvointivaltion pohjaa tuskin olisi rakennettu.
Suomessa on naureskeltu ja hämmästelty USA:n presidentin Donald Trumpin puheita. Suurta ihmetystä on herättänyt se, että niin monet amerikkalaiset uskovat Trumpin sanomisiin, vaikka niiden sisältö olisi pahasti ristiriidassa tosiasioiden kanssa.
Samanlaista henkeä on havaittavissa nyt myös Suomessa. Jos faktat eivät miellytä tai tue omaa näkemystä, niitä epäillään.
Ilmapiirissä, jossa poliittiset ääripäät saavat helposti äänensä kuuluviin, tarvitaan tasapainottavaa poliittista voimaa ja näkemystä. Historian saatossa tämä rooli on langennut keskustalle monia kertoja.
Vallitsevassa poliittisessa ilmastossa sivistyneellä ja yhteistyötä korostavalla linjalla ei ole aina helppo seisoa. Valtavirtaa vastaan uiminen vaatii rohkeutta, uskoa ja luottamusta siihen, että oma viesti menee sittenkin perille.