Jos Suomi pärjää, puoluekin pärjää
Keskustassa katsellaan kateellisena kokoomuksen kolmen kärjen politiikkaa. Viime vaalien kolmanneksi suurin puolue rallattelee komeassa gallupjohdossa. Hallitusvastuu tuntuu vain parantavan menoa.
Petteri Orpon nousu johtoon on palauttanut kokoomukseen keskustaoikeistolaisen virettä. Puolueen oikeisto on painunut tai painettu piipittämään jonnekin hämärään. Tai no, mihin laitaan kaupunkipoliitikko Jan Vapaavuori tulisi lukea? Hän antaa puolueelle väkevää imagotukea, vaikka ei eduskunnassa istukaan.
Kun myös Sauli Niinistö pönkittää vanhaa puoluettaan jokaisella liikkeellään, kolmen kärjen imu on taattu.
Keskustan puoluevaltuusto – korkein päättävä elin puoluekokousten välillä – on kyselyissä antanut lujan luottamuksen puoluejohtaja, pääministeri Juha Sipilälle. Jotkut tosin kysyvät, että vaihtoehtojen puutteessako.
Pääministerin arvostukseen on hyvä syy. Hän on polkenut Suomen taas vauhtiin. Ja keskustalaiset kyllä hyvin tietävät, että Sipilä ei ole sellainen itsekäs mulkero, jollaiseksi hänet on yritetty leimata.
Tosi kuitenkin on, että gallupeissa pääministeripuolueen kannatus on romahtanut. Eikä Sipilän julkikuvakaan ole häävi.
Kun keskusta veti vaaleissa 49 kansanedustajaa ja 21,1 kannatuksen, nykyisillä luvuilla ainakin tusinalle edustajalle uhkaa tulla noutaja seuraavissa vaaleissa.
Esko Aho riuhtoi vuonna 1991 keskustalle veret seisauttavan vaalivoiton (+15 edustajaa) ja rupesi pelastamaan maata Iiro Viinasen (kok.) kanssa.
Kyyti oli niin kylmää, että silloinkin keskustan gallupluvut romahtivat rajusti. Hädissään olevat puoluemiehet yrittivät soittaa hälytyskelloaja, mutta Aho oli kylmän rauhallinen:
– Jos Suomi pärjää, puoluekin pärjää, presidentti Mauno Koiviston tukema pääministeri linjasi.
Jättivoiton, 63 edustajaa, demareille vetänyt Paavo Lipponen teki Ahosta seuraavissa vaaleissa oppositiojohtajan. Teki, vaikka Aholla oli takanaan toiseksi suurin puolue. Paikkoja oli mennyt 11.
Ajatteleeko Sipilä kuten Aho?
Toisin kuin Aho tai Petteri Orpo, Sipilä ei ole pitkän linjan puoluemies. Kun avustajakunta ja puolueen muu kärki ovat melkoisen kokemattomia, keskustan konkariporukoissa nostellaan välillä kulmakarvoja.
Ja satelee sieltä pisteliäitä arvioitakin. Ei riitä, että sanotaan kauniita fraaseja ja sana aate. Pitäisi tietää, mitä se merkitsee, kun kansaneläkeindeksiä jäädytetään ja eläkkeitä leikataan.
Tai missä on maakuntien puolueen aluepoliittinen profiili aikana, jolloin muuttoliike kaupunkeihin on ihan villiä. Ja miksi puolueen rajalinja kokoomukseen on hämärtynyt – mitä nyt Hannakaisa Heikkinen yritti sitä raikkaasti kirkastaa.
Vahvemmin kuulemma pitäisi kertoa sekin, että keskustan vihreys on kestävämpää kuin vihreiden.
Onko puolueella valmisteluvälineitä tällaiseen, kysytään.
Niin, onko? Selvää on, että pääministerin aika ei kaikkeen liikene. Kärsiikö kysyä, olisiko ihan mahdotonta, että Juha Sipilä keskittyisi pääministerin tehtäviin ja Sotkamon puoluekokous valitsisi puolueapparaatin johtoon uuden puoluejohtajan?
Uskaltautuisiko kukaan edes ehdolle? Vaihtoehtoa ei todellakaan vielä näy.
Tällaiseen ei keskustassa ole totuttu. Demareillahan sellainen pelasi Urho Kekkosen kauden lopulla, kun Koivisto veti hallitusta ja Kalevi Sorsa puoluetta. Sama jako oli kokoomuksella 1987–1991, Harri Holkeri pääministerinä, Ilkka Suominen puoluejohtajana.