Roolileikkejä
Näin äskettäin esityksen nimeltään ”Play rape”, joka käsittelee teatteriraiskausten problematiikkaa ja teatterimaailman valtarakententeita.
Esityksessä pohdittiin myös, miten nuoreen naisnäyttelijään vaikuttaa se, että hän ilta toisensa jälkeen joutuu kuvittelemaan, kuinka hänelle tehdään seksuaalista väkivaltaa.
Hieman hämmentyneenä ymmärsin, että niin teatterimaailmassa kuin politiikassa on paljon samoja piirteitä.
Käsikirjoitukset ja ohjaukset ovat pitkälti miesten käsialaa. Tärkeimmät roolit on varattu keski-ikäisille miehille.
Liian usein etenkin nuori nainen jää statistin rooliin. Nuori, kaunis nainen ei ole uskottava.
On tärkeää, että sivurooleissa on mukana eri etnisen, seksuaali- tai muiden vähemmistöjen edustajia, jotta monimuotoisuus on esillä. Päärooleihin heidän taustansa on kuitenkin ongelmallinen.
Tämä on tietysti liioittelua ja karrikointia, mutta siinä on totta toinen puoli.
Vaaleissa on edelleen monilla puolueilla hankaluuksia löytää naisia ehdolle yhtä paljon kuin miehiä. Yritysten johto, puolueiden puheenjohtajat, työmarkkinajohtajat, yliopistojen professorit – kovin on edelleen miesvoittoista.
Miksi tämä on ongelmallista? Jos tietyt poliittiset teemat, hyvänä esimerkkinä talous ja työmarkkina-asiat, näyttäytyvät vain ”miesten puheena”, on sillä väistämättä vaikutusta.
Kokoomusnuoret järjestivät tasa-arvon päivänä keskustelutilaisuuden työmarkkina-asioista, jossa kaikki asiantuntijapuheenvuorot olivat miesten pitämiä. Millaisen esimerkin poliittinen nuorisojärjestö antaa, jos se ei kelpuuta tai viitsi edes etsiä naispuolisia asiantuntijoita?
Onko tosiaan niin, että naiset vain yksinkertaisesti eivät pyydä tarpeeksi palkkaa, ole tarpeeksi kunnianhimoisia hakeutuakseen johtotehtäviin, tai halua olla mukana poliittisessa päätöksenteossa?
Vai pitäisikö meidän aidosti tarkastella niitä syitä, mistä nämä johtuvat? Pienten lasten äitiä syyllistetään, jos hän on ehdolla vaaleissa tai tekee uraa. Lapsia kotiin hoitamaan jäävä isä on sankari. Kuka määrittelee roolit ja kenelle ne annetaan?
Tasa-arvon edistäminen ei ole helppoa, eikä varsinkaan aina ilmaista. Ennen kaikkea se vaatii tahtoa nähdä, mikä on vialla.
Kirjoittaja on Keskustanaisten pääsihteeri