Kutsuvan hymyn voima on valtava
Yksinäisyys on yksi aikamme kasvavista ilmiöistä ja ongelmista. Jokainen meistä kokee aika ajoin yksinäisyyttä. Tutkimusten mukaan pitkäaikainen yksinäisyys on kuitenkin merkittävä terveysriski.
Se on yhteydessä mm. suurempaan kuolleisuuteen, sydän- ja verisuonisairauksiin, mielenterveyshäiriöihin sekä heikentyneeseen uneen ja immuunijärjestelmään. Siksi yksinäisyyttä pidetään nykyään monissa maissa kansanterveysongelmana.
Kun ongelma on ilmeinen, herää kysymys, tulisiko yksinäisyys ottaa mukaan sairausluetteloon ja laittaa yksinäisyyden ehkäisy hyvinvointialueiden vastuulle. Vai onko kyse ennemminkin ongelmasta, jossa valtio tai viranomaiskoneisto ei ole paras ratkaisija.
Yhteiskunnan vastuun lisäämistä vastaan puhuu ilmiö, jota kutsutaan medikalisaatioksi. Jokin asia, jota aiemmin pidettiin esimerkiksi normaalina elämänvaiheena, sosiaalisena ongelmana tai henkilökohtaisena piirteenä, alkaa näyttäytyä sairautena tai lääketieteellisenä häiriönä.
Ylimedikalisaatiosta pitää päästä eroon, mutta emme voi silti ummistaa silmiämme yksinäisyyden aiheuttamilta ongelmilta.
Emme tarvitse tämän ongelman ratkaisemiseen hyvinvointialuetta tai valtiota, sillä me jokainen olemme tässä asiassa avainasemassa. Kysynkin ensin itseltäni, mitä minä voin tehdä yksinäisten ihmisten auttamiseksi?
Tätä pohdin erityisesti lukiessani jokin aika sitten Pekka Töllin kirjaa Minä näen sinut. Se kertoo siitä, kuinka meille kaikille on tärkeää tulla nähdyksi ja hyväksytyksi omana itsenämme.
Tölli kirjoittaa kirjassaan asioista, joita olen itsekin kohdannut elämässäni. Saatamme nimittäin sanoa yksinäisyyttä kokevalle, että kannattaa hakeutua toisten seuraan.
Yksinäisyyden kanssa painivalle se saattaa olla julma neuvo. ”Tietäisitpä, miten minä olen yrittänyt, mutta ei siitä mitään tule, en kelpaa seuraksi”, he saattavat ajatella. Siksi tarvitaan sitä, että kutsumme toisiamme mukaan. Kutsuvan hymyn voima on valtava.
Tutkimusnäyttöä on myös siitä, että runsas sosiaalisen median käyttö lisää yksinäisyyttä. Ehkä voisimmekin kutsua sitä epäsosiaaliseksi mediaksi.
Arvostuksen antaminen ja toisen huomioiminen tuottavat varmasti iloa molemmille. Vanhan sanonnan mukaan jaettu ilo on kaksinkertainen ilo.
Meillä on monia tapoja huomioida toisiamme eli osoittaa arvostusta. Voimme sanoa ystävällisiä sanoja, kuunnella, katsoa hyväksyvästi, antaa jakamatonta huomiota, kunnioittaa toisten mielipiteitä ja tehdä pieniä palveluksia.
Jopa oven avaaminen tai pieni apu raskaiden kauppakassien kantamisessa saattavat olla suuria merkitykseltään.
Toinen kirja, jota voin suositella, on Liisa Keltikangas-Järvisen Itsekkyyden aika – Miten yltiöyksilöllinen kulttuurimme sai meidät voimaan pahoin.
Palkittu psykologian professori kirjoittaa myös siitä, kuinka sosiaalisesta mediasta tuli yhteisöllisyyden vahvistajan sijasta riski mielenterveydelle ja sosiaalisille taidoille. Tämän kirjankin pohjalta on tarpeen keskustella lasten ja nuorten sosiaalisen median käytön rajoittamisesta.
Tutkimusnäyttöä on myös siitä, että runsas sosiaalisen median käyttö lisää yksinäisyyttä. Ehkä voisimmekin kutsua sitä epäsosiaaliseksi mediaksi.
Yksinäisyys ei vähene kirjoja lukemalla. Ne saattavat kuitenkin pysäyttää meidät ajattelemaan ihmisenä olemista, toisten huomioimista ja maailman muutosta. Näin minulle kävi.
Jokainen päivä voimme huomioida ja antaa arvostusta kohtaamillemme ihmisille. Jokaisena päivänä tarvitsemme toisiamme.