Yhteisöllisyyttä kaikille – joukkoon kuulumisen ilo on suojaava tekijä
Olen aiemmissa kirjoituksissani pohtinut asioita, joita kehittämällä peruskoulu saadaan kuntoon. Tiedän, että kuntoon laittamisen käsitteitä käyttämällä, annetaan samalla ymmärtää, että jotakin on rikki.
Oma käsitykseni on se, että peruskouluissa tehdään varmasti edelleen hyvää työtä, joka päivä, mutta ympäristö muuttuu ja se tarkoittaa, että tekemisen on muututtava.
Samojen muutostarpeiden tunnistamisen parissa olemme poliittisen järjestötyön kanssa. Paljon on hyvää ja säilytettävää, mutta uusia tarpeita syntyy uudenlaisessa toimintaympäristössä.
Olen melko varma, että aitojen kohtaamisten määrä on merkittävästi romahtanut ihan kaikilla. Miten paljon kohtaamme kasvokkain, kuunnellen, sanoittaen omia ajatuksiamme, toisen ilmeitä havainnoiden ja samalla oppien?
Etäyhteyksin, vaikkakin kamera päällä tapahtuvista kontakteista on todettu, että jo sekunnin murto-osan viiveistä johtuen, toisen tulkinta ilmeiden perusteella vaikeutuu.
Kuitenkin jokainen meistä tietää kokemuksesta, miten merkityksellistä on tulla kohdatuksi ja näkyväksi. Tuskin siis ihmisenä kasvuun voi olla vaikuttamatta se, että hyvät katsekontaktit ovat vähentyneet ja paljon meitä kiinnostavampaa on puhelimen koko ajan uutta tuottava tarjonta.
Tarve kuulua joukkoon; perheeseen, kaveriporukkaan, luokkaan, kouluun ei varmasti ole vähentynyt, vaikka mahdollisuudet itsekseen viihtymiseen ovat lisääntyneet merkittävästi.
Näennäisesti yksin tekeminen voi olla sekin yhdessä pelaamista, heimoon kuulumista ja oman osan suorittamista yhdessä muiden kanssa ja yhteiseksi iloksi.
Näen, että tämän yhteisöllisyysvajeen täyttämisessä onnistuminen, on ratkaisevaa ihmisen kasvulle.
Onnistuuko se harrastuksissa, koulumatkalla, ystäväporukoissa, luokassa vai koulun yhteisissä tiloissa vai kaikkialla näissä? Jälkimmäinen vaihtoehto on mielestäni paras.
Tällöin lapselle ja nuorelle muodostuu yhteisöllinen suojaverkko. Jos jokin osa romahtaa, kuten hetkelliset draamojen syttyessä ystävyyssuhteissa, hänellä säilyy tunne, että kouluun tullessa, tulen omaan paikkaani.
Ruokasaliin saapuessa, tutut kasvot ilahtuvat nähdessään minut. Kiinteistönhoitaja muistaa minut, mielellään iloisissa merkeissä tai jos ei, niin aina valmiina aloittamaan puhtaalta pöydältä kun hölmöilyt on yhdessä selvitetty.
Olemme samaa porukkaa, niin samaa, että voimme vaihtaa pari ystävällistä sanaa, vaikkemme tunnekaan toisiamme nimeltä.
Minulla on paikka, jossa minun olemisellani on arvo ja tekemiselläni vaikutusta muihin. Näkymättömyys voi joskus olla tervetulletta vaihtelua, mutta pitkäkestoisena herättää kysymyksen, onko minun olemassa olollani lopulta merkitystä.
Ei voi olla ajattelematta, mikä vaikutus hyvinvointialueiden vahvoilla keskittämisajatuksilla on erilaisilla alueilla asuvien ihmisten ja työntekijöiden yhteisöllisyyden kokemuksiin.
Oppilasmäärältään suurten yhtenäiskoulujen määrä on lisääntynyt 2010-luvulta lähtien.
Vuonna 2000 yli 700 oppilaan kouluja oli vain 13, nyt reilusti yli 100. Yhteisöllisyys voi olla heikkoa tai vahvaa koulun koosta huolimatta, mutta näkymättömyys on sitä helpompaa, mitä suuremmasta koulusta on kysymys.
Korona-aika toi yhteisöllisyyteen haavan. Luontevia tilanteita kohtaamisiin karsittiin ja yhteisö ei ollutkaan enää yhteisö, vaan joukko, jolla oli yhteisiä nimittäjiä. Koronan jälkeen yhteisöllisyyden uudelleen rakentaminen on voinut olla helpompaa pienemmissä yksiköissä.
Mahdollista mutta vaativampaa se on myös suuremmissa yhteisöissä, joita meillä on kaiken aikaa enemmän. Ei voi olla ajattelematta, mikä vaikutus hyvinvointialueiden vahvoilla keskittämisajatuksilla on erilaisilla alueilla asuvien ihmisten ja työntekijöiden yhteisöllisyyden kokemuksiin.
Miten tämä vaikuttaa pito- ja vetovoimaan ja ihmisten hyvinvointiin?
Yhteisöllisyyden rakentaminen on siis juuri nyt tärkeämpää kuin koskaan aikaisemmin.
Koulut, jotka tässä ovat onnistuneet, ovat todennäköisesti sekä oppilaille että henkilöstölle hyviä paikkoja oppia ja tehdä työtä. Onnistuneen ryhmäytymisen lisäksi, yhteisöllisyys koulussa vaatii koko henkilöstöltä yhteistä pedagogista ajattelua. Ajattelua siitä, että jokaisessa piilee kasvun mahdollisuus.
Ajattelua siitä, että jokin kohtaaminen voi olla juuri tänään erityisen tärkeä jollekin. Siksi jokaisessa kohtaamisessa piilee suuri mahdollisuus. Kuvailin joskus eräälle biologian ja maantieteen opettajalle, miten mukava on katsella hänen liikkumistaan koulun yleisissä tiloissa, kun hän katsoo hyväksyvästi ihan kaikkia.
Katseella kun voi lajitella tehokkaasti tuntemaan toisen joko joukkoon toivotuksi tai ei-toivotuksi. Opettajalla on valvontavastuita, jolloin helposti tulee tarkastelluksi tilanteita hieman jatkuvalla epäilyllä.
Taitavia ovat he, jotka tämänkin tehtävän hoitavat enemmänkin kiinnostuneen uteliaina.
Henkilöstön yhteisöllisyys heijastuu koko kouluun. Maksaa siis todella vaivan, ajan ja rahan, mikäli viikoittaisessa työssä yhteinen ymmärrys ja toisiinsa tutustuminen on varmistettu.
Kunkin oma kokemus siitä, miten vahvasti tuntee kuuluvansa omaan luokkaansa, ammatilliseen ryhmään, työkaveriporukaan, koko työyhteisöön tai koko kouluun antavat arvokasta tietoa siitä, miten yhteisöllisyyden vahvistamisessa on onnistuttu ja missä sitä kaivataan.
Vaativienkin tehtävien suorittaminen ja esteiden voittaminen on mielekkäämpää, kun tietää ettei ole yksin vaan osa joukkoa, jolla on yhteisiä päämääriä.
Joukkoon kuulumiseen ilo on vetovoimatekijä. Yhteiseen hyvään pyrkivä joukko lisää turvallisuutta, toivoa ja suojaa meitä itsemme tai muiden vahingollisilta vaikutuksilta.