Nämäkin vaalit ovat pääministerivaalit

Pääkirjoitus

Viimeistään vuoden 2000 perustuslakiuudistus teki pääministeristöä Suomen vaikutusvaltaisimman poliittisen johtajan.

Se myös vahvisti käytäntöä, että vaaleissa suurimmaksi nousseen puolueen puheenjohtajasta tulee pääministeri.

Tällä kertaa puolueet eivät ole halunneet korostaa sitä, että vaalit ovat aina myös pääminsterivaalit. Tämä johtuu ilmeisesti siitä, että gallupien kärkipuolueiden puheenjohtajien vetovoimaan ei luoteta,

Tämä pätee erityisesti gallup-suosikki SDP:hen. Antti Rinne tähtää vaalivoittoon lupaamalla suunnilleen kaikkea hyvää kaikille.

Lupausten hintalapuksi hän on ilmoittanut päivästä riippuen yksi tai kolme miljardia.

Luvassa onkin valtaisa pettymys SDP:n äänestäjille, jos Rinteestä tulee pääministeri.

Hän ei yksinkertaisesti kykene lunastamaan lupauksiaan.

Vertailukohdaksi voi ottaa silloisen oppositiojohtaja Paavo Lipposen.

Hän kertoi ennen vuoden 1995 eduskuntavaaleja, että seuraavan hallituksen pitää leikata valtion menoja 20 miljardilla markalla.

SDP:n gallup-kannatus putosi ennen vaaleja useita prosenttiyksikköjä, mutta puolue voitti silti vaalit selvällä marginaalilla.

Lipposen toimintaa voikin pitää esimerkkinä oikeasta poliittisesta johtajuudesta. Antti Rinteen toiminta edustaa tässä suhteessa toista ääripäätä.

Myös kokoomuksen Petteri Orpon näytöt johtajuudesta ovat jääneet heikoiksi.

Esimerkiksi sote- ja maakuntauudistuksessa hän luovutti puolueensa johtajuuden Helsingin pormestarille ja isoille terveysyrityksille.

Äänestäjien kannattaisi vertailla sunnuntaina vaihtoehtoja myös johtajuuden näkökulmasta.

Kaikkein laskelmoivinta johtajuutta ja oman edun maksimointia edustaa kuitenkin perussuomalaisten Jussi Halla-aho.

Hän kalastelee suurta vaalivoittoa härskillä kampanjalla ilman aikomustakaan ryhtyä kantamaan hallitusvastuuta vaalien jälkeen.

Jos perussuomalaiset nousevat vaaleissa suurimmaksi ryhmäksi, luvassa on kansanvallan kannalta jokseenkin masentava näytelmä.

Halla-aho asettaa sellaiset ehdot muille puolueille, ettei hän varmasti saa hallitusta kokoon.

Juha Sipilä nousee johtajuuden arvioinnissa selvästi muiden puheenjohtajien edelle.

Hän lupasi ennen viime eduskuntavaaleja laittaa Suomen kuntoon ja toteutti pääministerinä lupauksensa.

Sipilä uudisti myös valtioneuvoston työskentelytavat tälle vuosituhannelle. Hallitukselle hyväksyttiin strateginen ohjelma, jonka toteutumista hallitus on seurannut tiiviisti.

Sipilän määrätietoisuuden ansiosta hallitus saavutti työllisyystavoitteensa, vaikka kukaan ei siihen oikein uskonut moneen vuoteen.

Sipilän johtajuuteen on kuulunut myös hallitusjoukkueen tinkimätön puolustaminen. Hän on puolustanut vaikeuksiin joutuneita ministereitä puoluekantaan katsomatta.

Äänestäjien kannattaisikin vertailla sunnuntaina vaihtoehtoja myös johtajuuden näkökulmasta.

Pahimmillaan edessä voi olla vaalikausi, joka halvaannuttaa koko poliittisen järjestelmän ja siirtää päätösvallan eduskunnan sijasta työmarkkinajärjestöille ja muille korporaatioille, itse itsensä valinneille kaupunkisatraapeille ja markkinavoimille.