Muuttivatko puoluekokoukset politiikan asetelmia?
Puoluekokouksensa pitäneet keskusta, kokoomus, vihreät, vasemmistoliitto ja RKP voidaan puolueina jakaa kolmeen kategoriaan: johtavaa asemaa tavoitteleviin keskustaan ja kokoomukseen, haastajuutta haikaileviin vihreisiin ja vasemmistoliittoon sekä yhteistyöhaluiseen RKP:hen.
Suomen pääministerikeskeisessä järjestelmässä suuret puolueet keskiarvoistuvat ja korostavat vastuullista valtiohoitajaluonnettaan.
Samanaikaisesti niiden pitäisi puolueina olla kuin Suomi pienoiskoossa, tarjota luonteva keskusteluareena erilaisille mielipiteille ja pohjustaa yhteisen ymmärryksen syntymistä.
Keskustan poliittisessa kulttuurissa mielipiteiden ja keskustelun runsaus on valtionhoitajavastuun aikana pitänyt puoluetyön ja sisäisen kansanvallan kunniassa.
Kilpailijoiden on ollut vaikea ymmärtää keskustan kykyä käydä räväkkaa keskustelua ja koostaa erilaisista mielipiteistä yhdistävä näkemys.
Kokoomuksen puoluekulttuurissa on korostunut johtajakeskeisyys. Valittu johtaja on harvoin haastettu. Nyt haastettiin.
Kun puheenjohtajakisassa oli mukana kolme henkilöä, pahimmat vastakkainasettelut vältettiin.
Puoluekulttuuria mitattiin ja johtajaa vaihdettiin. Kokoomus julistautui keskustalais-oikeistolaiseksi, mutta poliittista painetta ei purettu.
Arvoiltaan ja politiikaltaan puolue siirtyi oikealle. Se näkyy varmasti myös Petteri Orpon politiikassa.
Valitessaan Li Anderssonin puheenjohtajakseen vasemmistoliitto heitti vihreille haasteen: mikä puolue on opposition johtava aatteellinen vaihtoehto?
Näiden kahden, haastajan asemasta kilpailevien liikkeiden historialliset taustat ja puoluekulttuurit eroavat toisistaan.
Miten haastajat toimivat; haastavatko ne toisensa? Mikä suurista puolueista asemoituu vastustajaksi ja mikä kilpailijaksi?
Kysymys on kirittämismielessä tärkeä. Vastustaja on vastustaja.
Kilpakumppani voi suomalaisessa poliittisessa järjestelmässä olla vaalien jälkeen luonteva yhteistyökumppani.
Puolueiden mielenliikkeitä kannattaa tutkailla huolella.
Jokainen puolue ja puoluekokous pitäisi läpivalaista omaa puoluekulttuuriaan ja pitkää poliittista linjaansa vasten.
Arvioita tehdessä pitäisi ottaa puolueen nykyinen valtiollinen asema hallituksessa tai oppositiossa.
Puolueiden sisäisiä asetelmia ja keskinäistä asemoitumista voi arvioida niiden retoriikan ja toimintatapojen muutoksella; painottuuko muutoksissa perinne vai viestitäänkö irtiottoa menneestä?
Puoluekentän muutoksia voi arvioida lyhytjänteisesti imagopyrähdyksinä ja mediatäkyinä, tai pitkäjänteisesti yhteiskunnallisten muutosten heijastumina ja tulevaisuuden vaihtoehtojen esittäjinä.
Alkukesän puoluekokousten arvioinneissa on aineksia niin henkilökeskeisille imagotutkijoille kuin asia- ja arvopohjaisille yhteiskuntatutkijoille.
Tarvetta olisi perinteisille puoluetutkijoille, eritoten aatteellista ja poliittista väriään tunnustaville tutkijoille.
Puoluetutkijat toisivat lisäarvoa keskusteluun peilatessaan muutoksia puolueiden aatteellista ja poliittista linjaa vasten.
He voisivat arvioida, miten puoluekulttuurit ovat muuttuneet – ja mistä muutokset kertovat.