20 valtiojohtoisen kunnan Suomi?
Hyvinvointialueuiden perustamista valmistellaan. Pian käydään aluevaalit, joissa hyvinvointialueille valitaan aluevaltuustot. Ne nimeävät aluehallitukset ja muut tarpeelliset toimielimet. Toiminta käynnistyy 2023.
Uudistuksesta on tärkeää puhua sen hyvien tavoitteiden pohjalta. Oleellista on, kykenevätkö hyvinvointialueet lunastamaan lupaukset entistä tasa-arvoisemmasta hoitoon pääsystä, hyvästä hoidosta ja hoivasta ja sote-kustannusten nousun hillitsemisestä.
Mutta: kaikkiin yhteiskunnallisiin uudistuksiin liittyy sivuvaikutuksia. Tämän uudistuksen suurin ”sivuvaikutus” kohdistuu kuntien asemaan, talouteen ja tulevaisuuteen. Vahvoja, mutta täysin mahdollisia arvioita on esitetty.
Maakuntajohtaja Kari Häkämies kirjoitti blogissaan uudistuksen merkitsevän kuntien lakkauttamista. Sote-asiantuntija Jarmo Korhonen arvioi uudistuksen muodostuvan Suomen suurimmaksi kuntaremontiksi, jossa palvelut ja valta keskittyvät keskuskaupunkeihin.
Totuus tulevaisuudesta on jossakin STM:n virallisen viestin ja kriitikoiden arvioiden välillä. Omat huoleni perustuvat arkirealismiin, jonka 25 vuotta kunnallisena luottamushenkilönä on synnyttänyt: mielestäni vaikeuksiin joutuvat sekä kunnat että uudet hyvinvointialueet.
Kunnista on aina puristettu lisää rahaa sote-menoihin: on nostettu kunnallisveroa, kiinteistöveroa, taksoja, käyttömaksuja; on säästetty tienpidosta, lämmityksestä, kouluverkosta; on myyty omaisuutta ja nostettu osakkuusyhtiöiden tuloutusvaateita… ja niin edelleen. Ikärakenteen ja palvelutarpeen muutokset ovat perustelleet näitä ratkaisuja.
Nyt tämä ”pumppu” lakkaa toimimasta. Hyvinvointialueiden on pärjättävä sillä valtionrahoituksella, joka muodostuu noin 2/3 kunnallisverosta ja kuntien sote-valtionosuuksista. Niiden ja asiakasmaksujen pitää riittää tehtäviin. Ainoa mittavampi keino vetää tulo- ja menokäyrät yhteen, on palveluverkosto.
Kuntien näkökulmasta taas näyttää huolestuttavalta, kuinka raha riittää niille jääviin tehtäviin. Jokainen valtuutettu voi uuteen valtuustokauteen perehtyessään laskea, mitä jää jäljelle veroista ja valtionosuuksista ja kuinka ne riittävät jäljelle jääviin velvoitteisiin. Uudistus kohtelee erilaisia kuntia hyvin eri tavoin.
Suuri epäkohta liittyy sotea varten rakennettuun kiinteistömassaan. Kunnilla, jotka ovat pitäneet ne kunnossa, niihin kohdistuu valtaosa kunnan lainanhoitomenoista ja poistoista. Kolmen vuoden siirtymäajan jälkeen kiinteistöistä saatava vuokratulo voi loppua.
Tiedän kuntia, joiden olemassaolo päättyy samanaikaisesti, kun neuvotteluasemaltaan ylivertainen vuokralainen ei enää suostu vuokraamaan tiloja tai maksamaan niistä käypää vuokraa.
Melko kevytmielisesti on sanottu, että jos uudistukseen on jäänyt vikoja, niin korjataan niitä sitten myöhemmin. Korjaaminen on kuitenkin erittäin vaikeaa sen jälkeen kun sekä valta että rahavirrat ovat asettuneet uusiin uomiin.
Kehitys ei pääty tähän. Seuraava hallitus käynnistänee uuden hallintouudistuksen, joka keskittyy taloudeltaan rojahtavien kuntien saattelemiseen ”isompiin kokonaisuuksiin”.
Keskusta voisi vielä tarttua toimeen, joka mitätöisi tämän skenaarion: Suomeen on muodostettava oma ”Treuhand”, joka ottaa kunnilta haltuunsa sen kiinteistömassan, joka jää vaille käyttöä. Kuntien rajusti supistuvat taloudet eivät yksin kestä paljon suuremmilla tuloilla syntyneen taseen sulattamista.