Presidentti Stubb ja kokoomuksen värisuora
On kulunut noin vuosi siitä, kun presidentti Stubb astui virkaansa. Häntä kohtaan on tunnettu suuria odotuksia, mutta myös epäilyksiä. Kumpikaan suhtautuminen ei ole yllätys, kun katsomme hänen aiempaa uraansa.
Tapasin Alexander Stubbin ensi kerran 25 vuotta sitten Brysselissä, Suomen EU-suurlähettiläs Antti Satulin MEP-lounaalla, jolla ”sijaistin” Paavo Väyrystä. Stubb toimi tuossa vaiheessa asiantuntijatehtävässä EU-edustustossa. Meneillään oli hallitusten välinen konferenssi EU:n tulevaisuudesta.
Stubb suhtautui liittovaltioksi tiivistyvään unioniin optimistisesti ja kannatti federalismin perusoppeja. Edellisen vuoden lopussa oli Eurooppa-neuvosto päättänyt historiallisen laajentumishankkeen toteuttamisesta. Se johti unionin luonteen muuttumiseen. Ylikansallinen päätösvalta lisääntyi, mutta monien tavoitteena ollut ”yhtenäinen unioni” jäi syntymättä.
Vuonna 2000 Antti Satulin pöydässä ei mieleeni juohtunut, että kuuntelisin Suomen tulevaa presidenttiä. Jäi kuitenkin mieleen, miten itsevarmasti hän arvioi asioita. Ei hän asettunut perinteiseen tutkijan rooliin vaan halusi vaikuttaa mielipiteisiin ja päätöksiin.
Lähempää Stubb tuli sitten tutuksi kymmenkunta vuotta myöhemmin ulkoministerinä. Ilkka Kanervan ollessa ulkoministerinä oli hänen ja ulkomaankauppaministeri Väyrysen välillä toisinaan näkemyseroja, mutta eivät ne pintaan nousseet. Eivätkä heijastelleet ministeriön virkajohdon tunnelmiin.
Mitäpä sitä kiertelemään: Kanervan väistyminen ja Stubbin tulo ulkoministeriksi oli yksi hallituskauden käännekohta. Ministeriön ilmapiirin lisäksi myös keskustan ja kokoomuksen välit alkoivat sähköistyä yhä useammassa asiassa. Merikasarmin kahden ministerin linjat etääntyivät joissakin kysymyksissä 180 asteen kulmassa toisiinsa nähden.
Julkisuus taisi lopulta kiinnittää enemmän huomiota ulkoministeri Stubbin tapaan toimia kuin toiminnan sisältöön. Stubb ei asettunut ulkoministeriltä perinteisesti odotettuun rooliin vaan siirsi oman, kantaaottavaksi ja myös julkisuutta hakevaksi muodostuneen poliittisen profiilinsa Merikasarmille. Tämä johti myös rajanylityksiin toisten ministerien alueille tavalla, johon Vanhasen hallituksissa ei ollut totuttu.
Uudessa toimintaympäristössä valta siirtyy sille, joka sen ottaa.
Moni on saattanut jo Sanna Marinin ja Sauli Niinistön julkisen suosion ja Marinin miljoonien seuraajien myötä unohtaa, että Stubb oli Suomen politiikan ensimmäinen todellinen some-ilmiö. Hänen kymmeniä tuhansia Twitter-seuraajiaan ihasteltiin. Tässä mielessä hän muutti Suomen poliittista kulttuuria ja muutti sitä ilmeisen pysyvästi. Tavalla, jolla oli oma vaikutuksensa hänen omankin julkisen profiilinsa kolhiintumiseen pääministerin tehtävässä.
Hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisen valiokunnan henkilö- ja puoluegalleria oli heterogeeninen: Halonen, Vanhanen, Stubb, Väyrynen, Häkämies… Noina vuosina ei kuitenkaan tarvinnut juurikaan keskustella siitä, oliko Suomen ulkoinen edustaminen hoidettu perustuslain ja Suomen ulkopoliittisen linjan mukaan vaiko ei. Nyt tästä asiasta syntyy toinen kuva, josta jotkut moittivat Stubbia, jotkut valtioneuvostoa, jotkut eduskuntaa ja jotkut perustuslakia – ja kokoomuksen värisuoraa.
Uudessa toimintaympäristössä valta siirtyy sille, joka sen ottaa. Kun EU-aikamme alkuvuosina pääministerin vallan maksimoinutta Paavo Lipposta arvosteltiin hänen käymistään ulkopolitiikan keskusteluista, hän esitti oman valtiosääntönsä: ”Nyt on niin, että minä puhun vaikka Kiinan keisarin kanssa”. Eikä asiaa enää kovin syvällisesti sen jälkeen puitu. Onko Suomessa käyty riittävä keskustelu valtioelinten suhteista NATO-jäsenyyden oloissa?
Tilannearviota sumentaa ”kokoomuksen ulkopolitiikan värisuora”. Sanoja kannattaa mutustella. Suomen ulkopolitiikan johtopaikoilla voi demokratiassa olla kokoomuksen tai jonkun muun värisuora. Nykyisen asemansa kokoomus on saanut menestymällä vaaleissa; lisäksi tietenkin hallituskumppaniensa tuella ja vielä vähän toisten hölmöilynkin ansiosta. Siinä ei mitään: tilanne kyllä muuttuu ajan ja vaalien myötä.
Mutta Suomen ulkopolitiikan sisällössä ei voi vallita yhden puolueen värisuora. Kun ulkopolitiikan johtopaikoilla oli eri linjojen ja puolueiden edustajia, oli tapana muistuttaa, että viime kädessä valtioelinten erimielisyydet tai epäselvyydet ratkaisee eduskunta. Eduskunnan ei nytkään kannata päästää uusia lautaskiistoja syntymään, eikä myöskään presidentti Stubbin. Presidentin virkakausi on pitkä ja sen kuluessa tulee vielä moni asia muuttumaan.