Suomettumisen rippeet karisevat vauhdilla Nato-kysymyksen yltä – jäsenprosessin aika on nyt
Joulun tienoilla televisiossa näytettiin Jari Tervon juontamaa tv-sarjaa Suomi kylmässä sodassa.
Sarja puhutti vilkkaasti, ja aivan syystä. Itse vierastin sen hieman yksipuolista narratiivia, jonka mukaan suomalaiset elivät jonkinlaisessa kollektiivisessa valheessa.
Kansa kyllä tiesi, mikä pelin henki on, eikä YYA-sopimukselle ja geopolitiikalle kylmän sodan aikana voitu mitään. Sodan kokenut sukupolvi näki, ettei itänaapuria ei kannata turhaan ärsyttää eikä suurvaltojen asioihin sotkeutua, eletään mieluummin rauhassa ja rakennetaan suomalaista hyvinvointivaltiota.
Itselleni ei 1970-luvun lapsena jäänyt YYA-Suomesta mitään omalletunnolle tai hampaankoloon. Sen jälkeisestä ajasta en voi sanoa ihan samaa.
Viimeistään Ukrainan järkyttävät tapahtumat ovat osoittaneet, ettei suomettumisesta ole onneksi enää paljoa jäljellä.
Suomi on tuominnut Venäjän roistomaisen hyökkäyksen sekä äärimmäisen kovin sanoin että teoin osana Euroopan unionia ja läntistä maailmaa, mutta myös Suomena ja suomalaisina.
Aiemmin mitään tähän verrattavaa ei ole nähty, ei omia Venäjä-suhteitaan varjelleessa Suomessa eikä myöskään EU:ssa, jonka Venäjä-politiikkaa taloudelliset kytkökset ja intressit ovat tämän tästä vesittäneet.
Euroopan unionia on haukuttu heikkoudesta turvallisuuden tuottajana kauan, eikä mitenkään aiheetta. Jonkinlaisena surullisena ilmentymänä unionin neuvottomuudesta on ollut vuonna 2005 perustettu EU BG, niin sanottu taistelujoukko, jota ei ole käytetty koskaan missään koko olemassaolonsa aikana.
EU:ta on silti turha syytellä liikaa. Sen voimavaroja ovat syöneet jo vuosikymmenen ajan jatkuvat kriisit eurokriisistä pakolaisvyöryn kautta brexitiin. Nyt on kuitenkin toinen ääni kellossa, ja hyvä niin.
Omasta turvallisuudestaan Suomi on huolehtinut osin hyvin. Puolustusvoimiin on panostettu, vaikka jokunen varuskunta olisi ehkä saanut jäädä lakkauttamattakin.
Puolustusyhteistyötä on myös tehty eri porukoissa kiitettävän aktiivisesti, suhteet Yhdysvaltoihin tärkeimpänä. Pidemmälle tällä tiellä ei taida enää oikein päästäkään.
Suhtautumisessa Vladimir Putiniin on oltu kuitenkin sinisilmäisiä ja Venäjän pelikirjaa on yritetty lukea YYA-ajan paksut kaihilasit päässä. Virolaiset Suomenlahden etelärannalla ovat nähneet kaiken kirkkaammin.
Jälkeen päin on aivan selvää, että Suomen olisi pitänyt liittyä Natoon jo 1990-luvulla hyvän sään aikana. Boris Jeltsinin Venäjälle kyseessä olisi ollut pelkkä ilmoitusasia.
Jälkiviisastelu ja syyllisten hakeminen asiassa on kuitenkin melko turhaa. Jo EU-jäsenyys oli valtava ponnistus, eikä suomalaisia olisi saatu rauhan ja optimismin 90-luvulla Nato-jäsenyyden taakse millään. Läheisen verrokkimaan Ruotsin nihkeydellä asiaan on silläkin ollut pitkin matkaa oma roolinsa.
Nato-keskustelua on aika ajoin käyty, mutta se on ajettu aina umpikujaan tai sivuraiteelle milloin milläkin argumentein.
Kun Puola, Tshekki ja Unkari liittyivät sotilasliittoon 1999, kyse oli entisen itäblokin maiden kierroksesta, jossa olisi oltu ”väärässä porukassa”. Sama toistui 2004, kun Baltia ja muutamat Balkanin maat liittyivät ja porukka on ollut väärä sittemminkin, kun Natoon on liittynyt entisen Jugoslavian maita.
Koskaan aika ei ole ollut oikea. Nato-keskustelu on aina tähän saakka puutunut viimeistään niin kutsuttuun Nato-optioon, Suomen itse ylläpitämään mahdollisuuteen liittoutua tarpeen vaatiessa.
Silläkin on pärjätty, mutta kovin vankkana Suomen puolustuksen lukkona sitä on ollut vaikea pitää. Optiota on käytetty pikemminkin argumenttina liittoutumista vastaan kuin sen puolesta. Aina väliin on kyselty maassa vierailevilta Venäjän johtajilta, mitä mieltä he optiosta ovat.
Olen itse kirjoittanut politiikasta yli 20 vuotta, Suomen Nato-suhteesta ja kumppanuuskuvioistakin aika monta juttua. Jossain vaiheessa kyllästyin perin pohjin saman mihinkään johtamattoman kehän kiertämiseen. Ajattelin, että Suomesta ei kuuna päivänä tule Naton jäsentä, ja olkoon sitten niin. Ehkä pärjätään muutenkin.
Mutta ennen oli ennen ja nyt on nyt.
Koko Eurooppaa ja maailmaa järkyttäneiden Ukrainan tapahtumien myötä mikään ei ole ennallaan Suomenkaan turvallisuusmaisemassa. Puolueiden turvallisuuspoliittiset linjapaperit ovat kuin ylivuotisia almanakkoja, joilla on vähänlaisesti käyttöarvoa tässä ja nyt, tulevasta puhumattakaan.
Mitään erityistä kahdenvälistä Suomi-Venäjä -suhdetta ei ole enää olemassa. Suomi on osana EU:ta ja koko muuta maailmaa pakoterintamassa tukemassa Ukrainan kamppailua olemassaolostaan ja jopa aseistamassa sitä rikollista maahantunkeutujaa vastaan.
Luottamus Venäjään on mennyt vuosiksi tai vuosikymmeniksi, eikä sen palautumisen varaan voi laskea yhtään mitään, ainakaan niin kauan kuin Putin ja hänen isovenäläisistä fantasioista ammentava hallintonsa on vallassa. Suomen pitkä itäraja ei entiselleen palaa.
Oman puolustuksensa lisäksi Suomi voi nojata enää vain kumppaneihinsa Euroopassa ja Atlantin takana.
Tuore hävittäjäkauppa vahvistaa sidettä Yhdysvaltoihin, mutta senkään varaan ei pidä laskea liikaa. Jo iäkkään Joe Bidenin jälkeen Yhdysvaltojen johtoon voi nousta jälleen Donald Trump tai joku muu epävakaa, muusta maailmasta piittaamaton helppoheikki.
Naton ja Euroopan unionin suhde menee luultavasti joka tapauksessa uusiksi. Jos Nato ei jää odottelemaan pitkällisiä konferensseja ja avaa Suomelle ja Ruotsille ovensa, mieluummin jo hakuprosessin ajaksi myönnettävin turvatakein, siitä on kuljettava.
Onneksi suomettumisen – tai jälki-sellaisen – viimeiset rippeet näyttävät viimeinkin olevan karisemassa. Ylen tuoreessa mielipidemittauksessa jo 53 prosenttia suomalaisista kannatti Suomen liittymistä Naton jäseneksi. Muutos on historiallinen, ja suunta tuskin on kääntymässä.
Jos Suomi on valmis auttamaan yksin taistelevaa eurooppalaista maata lähes kaikin mahdollisin keinoin sotilasliittojen ulkopuolellakin, se on jäsenyyteen jo kaikin puolin valmis.